Stressi, mikäs se sellainen on?

En oikeastaan koskaan stressaa. Tai luulen niin, koska en tunnista omaa stressiäni. Se on sellaista piiloista haittaa, unettomuutta, kiukuttelua, alakuloisuutta ja levottomuutta. Itsensä kiireisenä pitämistä, vetäytymistä ja suorittamista.

Maailaman paras marjatee Porvoon Paahtimossa

 Kun on sellainen suorittaja, kuten minä, ei stressiltä voi välttyä. Suoritan monia asioita, joita ei ollenkaan pitäisi nähdä suorituksina, kuten suihkussa käyminen. En osaa olla läsnä tietyssä hetkessä tai elää hetken mielijohteesta. Soimaan itseäni monistakin asioista, kuten siitä että nuo pyykit nyt ovat edelleen tuossa pesemättä ja siitä, etten ole vielä avannutkaan tenttikirjaa. Kiukustun sellaisista asioista, kuin se, että jonkun muun oyykit pyörivät nyt pesulan koneessa, ja omat aikatauluni menevät sen takia pieleen. Mihin se sitten vaikuttaa, etten saa pyykkejä sinne juuri tällä sekunnilla, kun olen kuitenkin koko illan kotosalla. Mitä väliä, että vien ne sinne vasta klo 19? 

Rauhallisen koti-illan lämppärit

 Minulle tämä saattaa aiheutua ongelmaksi ja tulen levottomaksi. En tiedä että se on stressiä, mutta sitä sen täytyy olla. Minä en ole se tyyppi, joka avaa tenttikirjan edellisenä iltana ja rennosti selaa sivut läpi turhia murehtimatta. Minä olen avannut sen jo ajat sitten, tai jos en ole avannut, olen tietoisesti perille asioista ja tehnyt jo tarvittavan työn tentin eteen. Tällä kertaa en ole perillä, enkä silti avaa kirjaa.

En avaa sitä periaatteesta. Koen, että tämä on nyt minulle hyväksi. On päästävä eroon tästä suorittaja-Heidistä, joka ei osaa elää ja jolla pyörii villasukat jalassa jatkuvasti. Joka ei salli itselleen hetkeä television ääressä, koska se ei nyt vain hyödytä mitenkään tässä elämässä.

Miksi kaiken pitäisikään hyödyttää, miksi jatkuvasti pitäisi olla edistämässä jotain asiaa? Mihin minäkään oikeastaan pyrin? Minua hyödyttää ja edistää ihan varmasti monellakin tapaa se, että rentoudun aavistuksen verran television ääressä. En ole ihan aina ollut tällainen levoton tyyppi. Jos totta puhutaan, viihdyin paremmin siinä entisessä minässäni. Levottomuus on kuluttavaa, käyn vähän kierroksilla jatkuvasti. Niin kuin auto, jolla ajetaan kovaa pienellä vaihteella, ja vielä ilman selkeää päämäärää. Moottori huutaa ja valittaa, mutta eteenpäin pusketaan kovalla tahdilla, vaikka ei edes olla menossa minnekkään.
 

Eilisillä synttäreillä herkuteltiin korvapuusteilla

Tunnistan itsessäni tällaisen pienen amisauto-ongelman, ja aion työstää sitä nyt pois. En pidä siitä.
Tänään kun tavalliseen tapaani avasin silmät täysin virkeänä seitsemältä aamulla, kävi mielessäni heti aamun hydyntäminen opiskellen. Päätin kuitenkin, että nyt pakottaudun uudestaan uneen, koulu alkaa vasta klo 12, ja menin vasta puolenyön jälkeen nukkumaan. Heräsin uudestaan kymmenen maissa, ja olo oli levollinen. Käytin aamupalaan kaksi tuntia ja valuin kouluun ilman turhia aikatauluja. Ulkona oli niin mieletön viima, että en meinannut päästä eteenpäin. Jostain syystä se ei nyt haitannut, eikä edes se, että myöhästyin luennolta muutaman minuutin ja nenä oli ihan punainen ja tukka pystyssä. 

Koulun jälkeen olisi ollut jumppaa ja kaikkea muutakin aktiiviteettia, mutta minä pyöräilinkin tänne kämpille, otin kasan naistenlehtiä ja söin muutaman pullan. Tällainen rentoilu tuntui hyvältä tähän asti, kunnes päätin viedä pyykit, ja turhauduin pesutuvan ollessa varattu. Selvisin siis iltapäivään saakka ilman suorittaja minääni. Ihan hyvä alku siis!

Tarkoitukseni oli tulla pohtimaan yhtä herraa historiasta. Jean Piaget, olkaa hyvät.

kuva täältä.

"Kun opetamme lapselle jotain, me samalla estämme häntä keksimästä sitä itse", Jean Piaget (1896-1980).
Ehdin jo odotellakin P:n ilmaantumista, onhan hän sentään kasvatuspsykologian puolella jatkuvasti esillä ollut, aikansa merkittävin kehityspsykologi.

Hassua sinänsä, sillä P ei koskaan opiskellut psykologiaa. Hän oli biologi, lapsinero, joka julkaisi ensimmäisen tieteellisen teoksensa vain 11 vuoden iässä (teos muuten käsitteli albiino varpusia). P tuli perheestä, joka oli tasapainoinen ja älykäs, isä professori ja sitä rataa. Hänellä oli kaikki lähtökohdat pärjätä urallaan, mutta silti 22-vuotiaana tohtoriksi väittely ei onnistuisi kaikilta.

P ei halunnut tuputtaa ideologiaansa kenellekään, ei saarnata tai välittää oppejaan jonkun isomman instituution kautta. Hän ei siis perustanut kouluja, kirjoitti vain julkaisuja ja teoksia. Hän oli aidosti kiinnostunut siitä, miksi lapset ajattelevat eri tavalla kuin aikuiset. Hänellä oli kolme omaa lasta, joita P havainnoi ja  tutki kehitellessään älyn kehityksen mallia. Vaiheet etenevät loogisessa järjestyksessä, ja pitävät sisällään tietyt asiat. Nämä vaiheet ovat lähes poikkeuksetta samanlaiset, geneettisesti määritellyt.

P:n mukaan äly kehittyy neljässä vaiheessa, joista ensimmäinen on sensomotorinen vaihe. Vaihe kestää syntymästä noin kahden vuoden ikään asti. Lapsi on tällöin ikään kuin refleksikone, hän reagoi siis ärsykkeisiin refleksien omaisesti. Vauva oppii ymmärtämään, että tekemällä asian A, seuraa siitä asia B. Vauva oppii siis pistämään itkuksi, kun sillä on nälkä. Vauva oppii myös hyvin aikaisessa vaiheessa ymmärtämään, että äiti on olemassa, vaikka hän ei ole ihan koko ajan esimerkiksi samassa huoneessa. Näinä ensimmäisinä vuosina luodaan pohja kaikelle myöhemmälle oppimiselle.

Toinen, esioperatiivinen vaihe, ulottuu kahdesta vuodesta koulun aloitukseen. P:n mukaan lapsi on tällöin ennen kaikkea itsekeskeinen, eikä hänellä ole vielä juurikaan kykyä empatiaan. Lapsi ajattelee vielä epäloogisesti, hän ei esimerkiksi huomaa, että kahdessa erimuotoisessa lasissa voi olla saman verran maitoa. Kielikuvat ja sanonnat avautuvat lapselle kirjaimellisesti: mustasukkaisuus tarkoittaa ihan oikeasti mustia sukkia. Lapsi myös ajattelee täysin eri tavalla kuin aikuinen, joten lasta ja aikuista ei voi mitata samanlaisilla kriteereillä. P:n mukaan ihmisten erot perustuvatkin juuri ajattelun erilaisiin tapoihin. Kuitenkin lapsien, jotka ovat saman ikäisiä ja siis samassa kehitysvaiheessa, ajattelusta voidaan löytää yhtäläisyyksiä. Tämän vuoksi lapsen tulisikin ennen kaikkea saada toimia ikäistensä kanssa ryhmässä, sillä silloin hän oppii parhaiten. Hän oppii keskustellessa, väitellessä, argumentoidessa ja toimiessa. Opettajan roolia P painottaa vähemmän, kuin toimimista ryhmässä.

Kolmas, konkreettisen operaation vaihe, käsittää ala-kouluiän. Tällöin lapsi oppii empatiaa, toisten asemaan asettumista. Hän huomaa ja havainnoi muutenkin muiden ihmisten olemassa- ja läsnäolon. Maailma avartuu ikää kuin omaa itseä laajemmalle, ja itsekeskeisyys jää vähemmälle. Lapsi kykenee myös abstraktiin ajatteluun, eli ymmärtää asioita, jotka eivät ole tässä ja nyt, kuten historian tapahtumat.

Neljäs vaihe on formaalisen operaation vaihe, joka on siis 12 ikävuodesta ylöspäin. Nyt lapsi on saavuttanut kehityspisteen, jossa hän kykenee myös loogiseen abstraktiin ajatteluun. Hän ymmärtää syy-seurraussuhteita: jos lintsaan koulusta, saatan saada jälki-istuntoa, enkä näin ollen pääse kokkikerhoon. Lapselle avautuvat uudenlaiset käsitteet ja tunnetilat, kysymykset hyvästä ja pahasta ja oikeasta sekä väärästä. 

P:n teoksista voi rivien välistä lukea, ettei älyllinen kehitys ehkä pysähdykkään neljään, vaan jotain tapahtuu senkin jälkeen. Myöhemmin hänen teostensa pohjalta on hahmoteltu viidennettä vaihetta, postformaalia ajattelua, jossa korostuu kokonaisvaltaisuus, ristiriitaisuuksien tulkinta ja avaaminen sekä omien näkökulmien luominen.Juuri ristiriitojen ja ongelmien avaaminen on P:n mukaan tie oppimiseen. Ongelman myötä etsitään sille ratkaisumalleja, eli työstetään ja ajatellaan.

P:n mukaan lapsen tulisikin saada tällä tavoin olla aktiivinen ja tutkiva. Hänen pitää ymmärtää, eikä vain osata. Tärkeintä ei aina ole se, mitä opitaan, vaan että ylipäätään opitaan. Opettajan rooli oppimisessa on vähemmän merkittävä, jossain tapauksissa jopa haitallinen. Lapsen tulee saada muodostaa oma maailmansa, oppia itse havainnoimalla. Tässä kohtaa toteutuu konstruktionistinen ajattelu, jossa lapsi itse aktiivisesti hakee ja jäsentää tietoa.

P:n mukaan lapsen suhtautumisessa sääntöihin on kolme kehitysvaihetta: heteronomisen moraalin vaihe, orastavam yhteistyömoraalin vaihe ja autonomisen moraalin vaihe. Heteronomisen moraalin vaiheessa noin 4-7-vuotiaana laspi pitää sääntöjä ennalta sovittuina ja muuttumattomina: on vain yksi oikea tapa pelatat peliä. Toisaalta lapsilla on tässä vaiheessa vielä vaikeuksia ymmärtää sääntöjä täysin ja he saattavat leikkiä leikkejä siten, että jokaisella on ihan omat säännöt. Leikki on heistä kuitenkin hauskaa ja se toimii mainiosti. Kun lapsi tulee kouluikään, hän siirtyy orastavaan yhteisövaiheeseen, jolloin hän oppii hyvin leikin tai pelin säännöt ja pelaa niiden mukaan "oikealla" tavalla. Saantöjä pidetään kuitenkin yhä edelleen muuttumattomina

Autonomisen moraalin vaihe alkaa noin 10. ikävuonna. Sääntöjä voidaan tällöin muuttaa yhteisestä sopimuksesta. Kouluikäinen ymmärtääkin, että säännöt ovat ihmisten välisiä sopimuksia. Leikistä tulee vieläkin vahvemmin yhteistoiminnallista kuin aiemmin, ja lapset noudattavat yhdessä sovittuja leikin sääntöjä, vaikkakin heidän mielestään on "oikea" tapa toimia. Tässä vaiheessa myös teon tarkoitus otetaan huomioon teon moraalisuutta arvioidessa. Rangaistuksen tulee siis ottaa huomioon teon motiivi.

Täsä P:n teoriaa on kritisoitu myöhemmin melko laajasti. Kritiikissä on korostettu, että sosiaalisilla tilanteilla ja oppimisella on tärkeä merkityksensä lapsen prososiaalisille taidoille. Lapsi oppii toisten auttamista, empatian ilmaisemista ja sääntöjen noudattamista yhteistoimminassa toisten kanssa. P:n näkemys osittain aliarvioi lapsen kykyä moraaliseen päättelyyn. Tutkimuksissa on todistettu, että jo 3-vuotiaat lapset ymmärtävät teon tarkoituksen ja osaavat arvioida sitä. Seuraamalla toisten käytöstä lapsi omaksuu sosiaalisia taitoja, ja kun mallia rohkaistaan tai palkitaan, se toimii sosiaalisena mallina. Harrastuksissa lapset toimivat erilaisissa prososiaalisia taitoja vaativissa tilanteissa ja saavat niistä aineksia omalle ajattelulle ja moraalipäättelylle.

P myös painotti paljon kielellistä ajattelua. Hän oli kiinnostunut erityisesti loogisesta ja tieteellisestä ajattelusta muttei niinkään luovasta ajattelusta (kuten musikaalisuus). P:n teorian puutteena on pidetty sitä, että hänen mukaansa kehitys on hyvin vahvasti sidoksissa buologiseen ikään tau buologiseen kupsymiseen. P uskoi, että ajattelun vaiheet käydään aina samassa järjestyksessä. Hän ei huomioinut kulttuurin ja sosiaalisen ympäristön vaikutusta siihen, millaiseksi ajattelu kehittyy. Nykyisin ajatellaan, että ajattelun kehitys voi edetä vaihtelevasti, sillä kypsymisen lisäksi ajattelun kehitykseen vaikuttavat myös ympäristö ja lapsen oma aktiivisuus.

P korosti, että kognitiiviset skeemat eli jäsentyneet kokemukset asiosita muuttuvat kokoajan. Uusi tieto sulautuu vanhaan skeemaan (assimilaatio) tai vanha mukautetaan uuteen tietoon (akkomodaatio).

P vastusti Vygotskyn tavoin behaviorismia, jonka mukaan kenestä tahansa voidaan oikeastaan tehdä mitä tahansa ulkoisesti ohjailemalla. Käytännössä luokassa on opettaja, joka kysyy kysymyksen, ja lapsi, joka vastaa kysymykseen. Vastauksesta seuraa joko positiivinen tai negatiivinen palaute, jonka kautta lapsi sitten oppii. Lapsi on ikään kuin aikuisen toiminnan kohde, joka on P:n ja V:n mielestä suuri epäkohta kaikessa kasvatuksessa. Selkösaunan saatuaan hän ei toista samaa virhettä uudelleen, voisi bahavioristi todeta.

Muuten P:n ajattelu erosi paljon Vygotskyn omasta. Vygotskyn mukaan lapsi oppii vuorovaikutuksen kautta esim. vanhemmiltaan, häntä hoitavilta aikuisilta, toisilta lapsilta. Lähikehityksen vyöhykkeellä tarkoitetaan tilaa, jossa ihminen oppi ympäristön avulla jotain sellaista, mitä hän ei yksin voisi vielä oppia. Karkeasti verrattuna Piaget korosti enemmän kehityksen yksilöllisyyttä, kun taas Vygotsky liitti sosiaalisen vuorovaikutuksen merkityksen oppimiseen.

Lapsen ajattelun ja oppimisen tutkimus on pitkään nojautunut juuri P:n ja V:n ajatuksiin. P:n teoria peustuu siis vaiheajatteluun: ajattelu etenee toisiaan seuraavien vaiheiden kautta. Kehitystä vie eteenpäin kolme tekijää, jotkva ovat fyysinen ympäristö ja siitä hankittu kokemus, synnynnäiset ja perinnölliset tekijät sekä kolmantena sosiaalisen ympäristön vaikutus. Ajattelussa tapahtuu laadullisia muutoksia, jotka saavat aikaan epätasapainotilan. Tällaisia muutoksia ovat esimerkiksi uudet kokemukset, jotka vaatimat skeemojen mukautumista. Skeemat ovat organisoituja toimintamalleja, jotka sopeutuvat ja muuttuvat kehityksen kuluessa. Kun lapset sitten kokoontuvat yhessä ratkaisemaan jotakin muodostunutta ongelmaa, on heillä kaikilla asiaan omanlaisensa näkökulma Näkökulmat eroavat toisistaan, jolloin niitä kutsutaan sosiokognitiivisiksi konflikteiksi eli tiedollisiksi ristiriidoiksi. Lapsen ajattelun kehitystä tukee siis samanvertaisten yhteistoiminta eikä niinkään se, että osaavampi (eli tavallisimmin opettaja) opettaa häntä.

V:n kulttuurihistoriallinen teoria taas perustuu sihen, että ihmisen oppiminen ja ajattelu on vahvasti sidoksissa kulttuuriin ja kulttuuriperusteisiin ajattelutapoiuhin, jotka välittyvät yksilöille osallistumisen ja kulttuuriperustaisten välineiden käytön välityksellä. Tällaisia ovat kieli ja muut arkipäivän symbolit ja merkit. Oppimisessa on tärkeää vuorovaikutus osaavan henkilön (esimerkiksi opettajan) ja oppilaan välillä, koska sen avulla oppilas kykenee vuorovaikutuksessa ratkaisemaan muös sellaisia ongelmia, joistä hän ei vielä selviäisi yksin. Tätä ohjatun ja itsenäisen suoriutumisen välistä aluetta sitten kutsutaan lähikehityksen vyöhykkeeksi. Lapsi esimerkiksi osaa piirtää hienosti moottoripyörän, jos hän voi ensin tutkia sitä yhdessä aikuisen kanssa. 

V siis haluaa luokkaan oppimistilanteisiin opettajan, jolla on keskeinen asema ja vaikutus lapsen oppimiseen. P puolestaan istuttaisi opettajan mieluiten pulpettiin taka-alalle, lapsilta oppimaan. 

P oli biologi, joten hänen ideologiassaan korostuu geneettiset kysymykset. Hän esittää, ettei ympäristöllä ole oikeastaan merkitystä, vaan kaikki pohjautuu perimään ja geeneihin. Mustavalkoisesti ajateltuna tämä voisi tarkoittaa sitä, ettei rengin lapsista ole lääkäreiksi. P:tä on tämän lisäksi kritisoitu myös siitä, miten älyn kehityksen vaiheissa ei oteta huomioon kulttuurieroja tai harjoituksen merkitystä. Niissä ei myöskään sanallakaan mainita ympäristöä muokkaavana ja kehittävänä elementtinä. Jos kaikki ulkoapäin tuleva on ikään kuin tarpeetonta, ei kasvatus voi optimaalisesti toteutua. Miten kasvattaa lasta, joka on jo valmis, johon ei voi ulkoapäin tuoda mitään? Ristiriitaista on myös se, miten P korostaa ryhmässä oppimisen merkitystä, jos ympäristöllä ei niinkään ole merkitystä.

P:tä on kritisoitu myös siitä, miten hän voi pohjata kokonaisen kehitysteorian vain kolmen tapauksen perusteella. P siis tarkkaili lähinnä vain omaa jälkikasvuaan. Tutkimuksia on kuitenkin tämän jälkeen toistettu lukuisia kertoja, jotka lisäävät niiden perusteltavuutta ja yleistettävyyttä. Mihinkään yleisiin totuuksiin P ei koskaan halunnutkaan pyrkiä, ja varoitti niistä myös muita. Jos perustetaan ainoastaan P:n ideologiaan, on vaarana myös se, että alamme luokitella lapsia "normaaleihin" ja "epänormaaleihin". Aina, jos meillä on ehdottomia kategorioita ja niin sanottuja normeja, meillä on myös niistä poikkeavia tapauksia. Tällöin törmäämme väkisinkin "erityislapsiin" ja puutteelliseen kehityskulkuun, koska meillä on olemassa oikeaoppinen kehityskulku. Voimme ennustaa älyn kehityksen vaiheita, ja jäädä tässä kohtaa myös jarruttamaan lapsen kehitystä: Kauan oli pinnalla käsitys, jonka mukaan ennen kouluikää lapsen ei ollut sopivaa oppia lukemaan. Lukemaan oppimista jopa esteltiin, sillä lapsi ei vielä ole sopivassa kehitysvaiheessa.

Onko P:n ajattelu siis hieman aikaansa jäänyttä, pystyikö hän esimerkiksi ymmärtämään millaisessa kehityksen ja teknologian myllerryksessä me nykyajan ihmiset pyörimme? Lapset saavat esimerkiksi paljon suuremman medialastin osakseen jo pienestä pitäen, joka väkisinkin kehittää heitä johonkin suuntaan. Ehkä he jopa saavat sen myötä uudenlaista informaatiota, ja ovat hieman "valmiimpia". Ainakin teknologian osalta melkein jokainen 6 vuotias on lapsineron kaltainen, tablettia taitavasti käyttävä mini-insinööri. Voidaanko tällaisten älyn kehitysten vaiheiden ajatella pätevän enää 2000-luvun lapsiin, joilla lähtökodatkin ovat täysin erilaiset?

Jos Sputkinikin ilmoihin laukausu aikanaan ajoi Deweyn ajattelun alas, se ponnisti Piagetin ajattelun ylös. Huomattiin maailmalman laajuisesti, että kasvatuksessa on massiiviset kehitysmahdollisuudet. Sellä todella voidaan ja pitääkin kehittää maailmaa. En tiedä, missä määrin tässä tavoitteessa on onnistuttu, mutta ainakin se on tuonut kasvatuksen ja psykologian pinnalle. Olemme yhä enemmän kiinnostuneita ihmisen ajattelusta ja syvemmästä olemuksesta, toimintatavoista ja niitä ohjaavista mekanismeista. Naisten kuulee usein aloittavan lauseet tyylillä "Terapeuttini sanoi, että minun on hyvä tehdä näin." Psykologiaa lukeneita ihmisiä arvostetaan ja heidän sanaansa uskotaan. Psykologia mielestäni etenkin sitä, miten ihminen toimii. Jos tietää, miten ihminen toimii. Kumpi sitten on hyödyllisempi taito, lukea insinööriksi ja työstää koneita, vai lukea psykologiaa ja työstää ihmistä? Yhä useampi ainakin täällä Suomessa valitsee psykologian, sillä se on jatkuvasti suosituimpia opiskelualoja, jota hakeutuu opiskelemaan sadoittain ihmisiä joka vuosi.

Nyky päivänä voidaan yhä enemmän kuulla myös versiota "Personal trainerini sanoi, että minun on hyvä tehdä niin."  Tulevaisuudessa haluamme tueksemme luultavasti ammattilaisia, jotka tietävät vähän kaikesta kaien. Pelkkä psykologin tai personal trainerin koulutus ei riitä, vaan halutaan elämänhallinnan ammattilaisia, jonka puoleen voidaan kääntyä kaiken laisten ongelmien kanssa. Ehkä sellainen personal-psykofyysis-traineri voisi olla polttava ammatti muutamien vuosien päästä?