Kasvatushistoria, luento 3
Tällä kerralla tutustuttiin henkilöön, jonka ansiosta meillä
täällä suomessakin lapset käyvät päiväkodeissa. Koko varhaiskasvatuksen ”isinä”
voidaan pitää Friedrich Fröbeliä (1782-1852), joka myös Rousseaun tapaan oli
lapsikeskeinen kasvattaja. Fröbelin ideologia elää todella voimakkaasti
nykyisissäkin kasvatusihanteissa, eli hänen aatteitaan on hyvä tuntea ihan
nykykasvatusta ajatellen.
Fröbelin ajattelussa ja teoksissa voi nähdä paljon
vaikutteita Rousseaulta. Nämä kaksi herraa seisoivat kovin vahvasti juuri
lapsuuden takana, eli meillä ei ole mitään pikkuaikuisia, vaan rehellisiä
lapsia jotka tarvitsevat rehellisen lapsuuden.
 |
| kuva täältä. |
1800-luvun lopulla yhteiskunta eli muutoksen aikaa:
teollistuminen alkoi voimakkaasti näkyä kaikkialla. Tästä seurasi muun muassa
sitä, että yhä useampi äiti hakeutui tekemään töitä. Perinteinen kotiäitiys ei
ollut enää itsestään selvyys, ja lapsille toisaalta tarvittiin siis jokin muu
päivähoitoratkaisu. Fröbelin vastaus tähän pulmaan oli päivähoitokoti, eli
päiväkoti.
Fröbelin mielestä leikki oli erityisen tärkeää lapsen
kehityksen, ja etenkin varhaisen kehityksen kannalta. Kotona lapset eivät
välttämättä kylliksi saaneet leikkiä, joten Fröbelin mukaan päiväkodin tulisi
olla etenkin paikka leikille. Leikkiessään lapsi käytti aisteja, mielikuvitusta
ja vuorovaikutusta tavalla, jota ei voida mitenkään muuten saavuttaa. Leikki
tuo myös lapselle iloa ja rauhaa, jota ei voi mitenkään muuten saavuttaa.
Perinteinen
mekaaninen opetus ei siis Fröbelin mukaan ole keino varhaiskasvatuksessa, vaan
kaiken tulisi olla konkreettisemmin lapsesta itsestään lähtevää. Eron Rousseaun
ja Fröbelin välille tekee kuitenki se, että Fröbel korosti silti aikuisen
merkitystä: lapsi tarvitsee tiettyihin kognitiivisiin taitoihin ohjausta myös
ulkopuolelta, ja aikuisen tulee myös luoda nämä suotuisat oppiympäristöt
lapselle ja mahdollistaa esimerkiksi leikkiminen ja toiminnallisuus. Fröbel
puhui aina etenkin äidin merkityksestä, sillä hän koki oman lapsuutensa
rankaksi ja puutteelliseksi elettyään ilman äitiä. ”Kasvatuksen tulee koskettaa
päätä, sydäntä ja kättä”, Fröbel kuvailee. Parhaiten tähän tehtävään kykenee läheinen
huoltaja, etenkin siis äiti.
Fröbeliä on kuvattu sellaiseksi haaveilijaksi ja
taivaanrannan maalariksi, joka myös pysytteli paljon yksinään. Hän muun muassa
muutti pois kotoaan vain 10 vuotta vanhana. Fröbel suoritti opintoja
matematiikan ja metsänhoidon saralla, ja vasta myöhemmin 30 vuotiaana syttyi
todellinen kiinnostus kasvatustieteeseen. Siitä asti Fröbel onkin keskittänyt
kaikki voimavaransa juuri kasvattajuuteen ja etenkin varhaiskasvatukseen.
Fröbel muun muassa:
1.
Perusti lastentarhainstituution (lähtökohdan
koko 3-6 vuotiaiden varhaiskasvatukselle)
2.
Kehitti varhaiskasvatuksen pedagogiikan (jopa
välineistön, esimerkiksi leluja ja oppimateriaaleja)
3.
Perusti lastentarhaopettajien koulutuksen
4.
Luennoi siellä kysyntää oli tai apua tarvittiin,
ja toimitti kasvatuskeskeistä lehteä
Fröbelin kasvatusfilosofia ja käytännön ohjeet ja esimerkit
halutaan usein pitää erillään, sillä filosofia sinällään on hyvin vaikea ja
epäselvä ymmärtää. Käytännön ohjeet ovat selkeämpiä, niissä kororstuu
esimerkiksi lapsen suojelu ja kiireetön kasvu sekä perheen, kodin ja äidin voimakas
merkitys. Koti on siis ensisijainen paikka lapselle kasvaa, mutta päiväkoti
tulee sitten hyvänä kakkosena. Rousseaun tapaan Fröbelkään ei allekirjoittanut
lasten määräilevää kasvattamista, vaan lapsen tuli saada tehdä ja toimia melko
vapaasti.
Jos halutaan leikkiä vertauskuvilla, Fröbel kuvasti lapsen
usein kasviksi: opettaja on puutarhuri, joka hoivaa ja rakastaa kasveja tyydyttäen niiden kaikki perustarpeet ja
mahdollistaa niille täydellisen kasvuympäristön. Koko ”lastentarha” käsitteen
voidaan ajatella tulevan tästä vertauskuvasta. Fröbel oli hyvin tietoinen
luonnosta ja kasveista, olihan hän toiselta ammatiltaan metsänhoitaja.
”Lapsi ei ole astia, joka pitäisi täyttää vaan tuli, joka
pitäisi sytyttää”. Tämän voisi tulkita jotenkin niin, että kasvatuksen
tehtävänä ei ole tuoda lapseen mitään, vaan auttaa häntä löytämään oman
vahvuutensa ja voimavaransa. Opettaja tulee siis nähdä fasilitaattorina, eli
ympäristötekijöiden säätelijänä. Holistinen tapa kasvattaa on ominainen, eli
kasvatuksen tulee olla kokonaisvaltaista kaikkia jäseniä ja aisteja hyödyntävää
toimintaa, jossa voidaan kaikkein keskeisimpänä nähdä leikki. Kasvatus
kumuloituu, eli edellinen kehitysvaihe on aina seuraavan pohja. Tämä näkyy
meillä nykypäivänäkin luokka-asteissa ja opetussuunnitelmassa, joka laaditaan lapsen
kehitysvaiheiden pohjalta. Lapsi siirtyy luokka-asteelta toiselle, kun hänellä
on riittävät tiedot ja taidot edelliseltä asteelta. Riittävä määrä asteita
(peruskoulu) suoritettuaan lapsella on valmiudet siirtyä tekemään omia
valintoja erilaisten instituutioidenkin välillä (lukio tai ammattikoulu).
Tällainen kumuloituminen toteutuu myös esimerkiksi musiikkiopistoissa, joissa
edetään aina omien suoritusten ja karttuneiden taitojen mukaan ylemmille
asteille.
Jos lapsi sitten ei menesty koulussa tarvittavissa määrin,
onko syy vanhemmissa? Fröbelin ajattelun pohjaten näin voidaan ajatella olevan.
Lasta ei ainakaan missään vaiheessa saa leimata huonoksi, sillä lapsi ei ole
voinut yksin päättää kasvatuksestaan vaan kyse on aina siitä, miten kasvatus on
onnistunut. Onko lapselle kyetty luomaan oikeanlainen oppiympäristö ja
mahdollisuus esimerkiksi leikkiin, onko häntä tarvittavasti rakastettu ja
hoidettu? Käytännössä lapselle ei tule koskaan sanoa ”Sinä olet ilkeä” vaan ”Se
mitä teet, on ilkeää”.
Leikki houkuttelee lapsen luontaiset kyvyt esille. Kun
leikki on kaiken perusta, Fröbelin voidaan sanoa olevan tyytyväinen. Hän ei
ollut älyllistä oppimista vastaan (esimerkiksi kielet), mutta häntä kiinnosti
erityisesti se, miten tämä älyllinen oppiminen tapahtuu ja miten sitä kaikista
parhaiten voidaan tukea. Kasvatuksessa tulee hyödyntää sitä, mitä lapsi jo
osaa. Lapsi on siis luontaisesti aktiivinen, hänellä on jo tietyn verran
elämänkokemusta, hän ei missään nimessä ole aikuinen vaan erilainen toimija ja
ajattelija. Fröbelin ajattelusta voidaan poimia myös tällainen piirre: ”Jos
leikit lapsena, olet myös aktiivinen ja sosiaalinen aikuinen”. Kaikki perusta
luodaan siis varhaisvuosina, eikä ole ollenkaan se ja sama, missä olosuhteissa
lapsi kasvaa tai miten häntä kasvatetaan.
Omassa lapsuudessani Fröbel oli läsnä esimerkiksi Fröbelin
palikoiden ansiosta. Kuuntelin kyseistä yhtyettä yhdessä isoveljeni kanssa läpi
varhaislapsuuden, ja muistan olleeni ihan oikea fani. Fröbelin palikat koostuu kokonaan luokanopettajista, jotka
siis halusivat edistää tätä toiminnallisen oppimisen ideologiaa. Mielestäni he
onnistuivat siinä kerrassaan mainiosti, tuoden leikin ja musiikin hauskalla
tavalla yhteen. Täältä voi kuunnella ylen haastettalun.
Toinen luennolla esitelty henkilö oli Zachris Topelius
(1818-1898). Hänet voidaan tunnistaa ja tunnustaa näistä piirteistä:
1.
Yleisen tietopainotteisuuden kriitikko (mukaan
lukien tietopainotteinen kasvatus)
2.
Tieto, tunne ja tahto yhdessä muodostavat
ymmärryksen. Oppimista ei tapahdu ilman ymmärrystä, eli esimerkiksi tylsistä
kirjoista ei kukaan voi oppia mitään. Ne eivät herätä kylliksi mielikuvia.
Mahtoikohan Topelius koskaan lukea yhtäkään yliopiston kirjaa?
3.
Topelius esitti modernin näkemyksen lapsuudesta,
jossa keskeistä on lapsen kokonaisvaltainen ajattelutapa. Lapsi siis havaitsee,
toimii ja oppii kokonaisvaltaisesti, joten hänen tulee saada toteuttaa
oppimista mahdollisimman monipuolisesti.
4.
Mielikuvitus
ja –kuvat tekevät tiedon eläväksi, ennen sitä se on vain kirjaimia.
5.
Satujen ja kertomusten asema kasvatuksessa on
keskeinen, sillä ne synnyttävät mielikuvia ja tuottavat näin ollen ymmärrystä.
Ne ovat lapsiläheisiä, leikinomaisia.
6.
Topeliuksen teokset viestivät rivienvälistä:
lasten tulisi peuhata ulkona, eikä kököttää sisällä, siihen aikaan kuului
tehdä.
7.
Lapsen tunne ja tahto liian usein unohdetaan:
yhteiskunta ja koulu painottavat liikaa kognitioon (tietoon). Tällöin unohtuu
se, miten ”ihmistä kasvatetaan”, sillä ihmistä ei opi tietopainotteisesti.
8.
Lukijan on saatava tunneside opittavaan asiaan,
ennen kuin hän voi sen ymmärtää. Jos hän taas ei ymmärrä, hän ei voi oppia.
Mietityttää näin jälkikäteen etenkin se, miksi
lapsikeskeisien ajattelijoiden tuli kerta toisensa jälkeen puskea aatteitaan
läpi. Miksei jo Rousseauta otettu tarvittavasti tosissaan, jotta muutos
lapsikeskeiseen kasvatukseen olisi tehty? Tähän liittyy ilmeisesti se, kuinka
jyrkästi asiat tuodaan esiin, ja se ettei maailma ole vielä valmis muutokseen.
Johonkin tiettyyn tapaan toimia on totuttu, ja vaatii ilmeisesti monen filosofin
ja ajattelijan verran työtä ja vuosia jotta jotain oikeasti voidaan
vakiinnuttaa käytäntöön. Tällainen lapsikeskeisyys näkyykin tarvittavalla
tavalla vasta meidän nykyisissä kasvatusihanteissa. Muutos on siis todella
hidas, joka toisaalta voi myös johtua siitä, ettei 1800 luvulla ideologia
tavoittanut riittävästi ihmisiä. Ei ollut mediaa, nettiä tai edes
kirjallisuutta, jota jokainen kansalainen olisi voinut hyödyntää (käännöstyö,
riittämätön lukutaito). Ehkä päättäjät halusivat myös ”suojella” tavallista
kansaa liian provosoivilta aatteilta, etteivät nämä keksisi alkaa vaatia
jotain, mihin ei oltu valmiita. Olen jostain kuullut, että Rousseaunkin teoksia
poltettiin yleisillä rovioilla.
Tässä muutama ajatus historiasta. Tänään kokkailimme sen
parsakaalisosekeiton, ja olenpas edelleen ihan ähkyssä, vaikka siitä on jo
monta tuntia, zumpa ja tämän tekstin väsääminenkin välissä. Meillä on tänään
liikuntapäivä, joten kohtapuolin valmistaudun keilaamaan. Hiphei, hyvät
tiistait!
