Intouduin luennolla pohtimaan vertaisryhmien merkitystä täällä blogissa vähän enemmänkin. Tulin tänne kirjastoon rustaamaan muutaman ajatuksen Judith Harrisin persoonallisuusteorian pohjalta, tässä se tulee.
Kuka kasvattaa, vanhemmat vai toiset lapset?
Kun puhutaan persoonallisuuden kehittymiestä ja lapsen tasapainoisuudesta korostetaan usein vanhempien ja kotikasvatuksen merkitystä. Vähemmälle huomiolla jää se, mitkä muut tekijät vaikuttavat siihen, millaiseksi lapsi kasvaa ja minkälaisia asioita hän ilmentää käytöksellään.
Jotta lapsista kasvaisi itsenäisiä, ystävällisiä, sosiaalisia ja tasapainoisia aikuisia, he tarvitsevat kannustavia ja avoimia, mutta samalla turvalliset rajat asettavia vanhempia. Kasvatusasiantuntijat rinnastavat nämä ominasiuudet kotikasvatuksen päämääräksi ja lopputulokseksi.
Psykologi Judith Harris ei kuitenkaan usko, että kotikasvatuksella on mitään pysyvää vaikutusta lapsiin: "Lapsista kehittyisi samanlaisia aikuisia, jos jättäisimme heidän kodin ulkopuolisen elämänsä samanlaiseksi ja vaihtaisimme vanhemmat toisiin." Harrisin mielestä kasvatususkossa on kyse vain länsimaisen kulttuurin vaalimasta myytistä.
Harrisin mukaan lapset toki muistuttavat vanhempiaan, mutta esimerkiksi biologisten sisarusten väliset erot voivat tästä huolimatta olla todella suuret. Samassa kotiympäristössä kasvaneet lapset eivöt muistuta lainkaan toisiaan eikä edes identtisistä kaksosista tule toistensa tarkkoja kopioita. Sen sijaan eri perheissä kasvaneet identtiset kaksoset voivat muistuttaa toisiaan yhtä paljon kuin samassa kodissa kasvaneet lapset
Nämä käyttäytymisgeneettiset tutkimukset osoittavat, että kotikasvatus ei kenties tee lapsista samalaisia kuin heidän vanhempansa. Geneettisesti täysin samanalaisten yksilöiden persoonallisuus eroaa paljon toisistaan, kasvoivatpa he samassa tai eri kodeissa. Vanhempien ja lasten väliset yhtäläisyydet selittääkin geneettinen samanalaisuus.
Harrisin mukaan eroja ei aiheuta sekään, kasvaako yksilö ainokaisena vai sisarusparvessa, käykö kasvattaja työssä vai ei, onko hän naimisissa vai yksinhuoltaja, homo vai hetero. Vanhempien vaikutus lastensa aikuisiän persoonallisuuteen on siis vain geenien mittainen
Harrisin kuvailee ihmisen sosiaaliseksi eläimeksi, joka omaksuu ympäröivän kulttuurin arvoja, sääntöjä ja keksintöjä. Koti ei ole lapsen koko ympäristö, vaan hän on aina jäsen laajemmassa yhteisössä. lapsi voi viettää esimerkiksi päivähoidossa suurimman osan valveillaoloajastaan. Harrisin mukaan ikätoverit, muut lapset ja nuoret muodostavat tärkeimmän ympäristön, johon yksilön täytyy sopeutua. Lapsi haluaa ennen kaikkea olla hyväksytty, menestyvä ja onnellinen lapsi, ei aikuinen. Näin ollen hän haluaa peilata omaa käyttäytymistään omassa ikäryhmässään, eikä olla samanlainen kuine edeltävän sukupolven aikuiset.
Ryhmän jäseneksi pääseminen perustuu usein yhdenmukaisuuden vaatimukseen: "Me" olemme erilaisia kuin "ne". Jotta lapsi pääsee osaksi jotakin ryhmää, tulee häönen omaksua ryhmän arvot, normit, uskomukset ja asenteet. Lapsi omaksuu toki arvoja myös kotonaan, mutta Harrisin mukaan yksilö voi toteuttaa kotinsa arvoja sen sen ulkopuolella vain, jos hänen ryhmänsä hyväksyy ne. Kotona lapsi oppii kuinka käyttäytyä kotona, mutta kaveripiirissä hän oppii kuinka toimia kodin ulkopuolella. lapsi ottaa hiekkalaatikolla tai koulussa hyvin erilaisen roolin kuin kotona. Ja koska lapsi usein viettää pääosan elämästään lapsuuskodin ulkopuolella, on toveripiirissä pahatuvalla sosiaalistumisella merkittävämpi vaikutus yksilön aikuisiän persoonallisuuteen. "Lapsuuskodin minä" aktivoituu vain vanhempien seurassa
Eikö sillä sitten ole väliä, miten lastaan kohtelee? Vaikka ilkeällä kasvatuksella ei ole vaikutusta lapsen aikuisuuteen, lapsuuden se voi pilata, Harris toteaa. Pilalle menee myös lapsen ja vanhemman elinikäinen suhde. Ja onhan vanhemmilla mahdollisuus vaikuttaa lapsensa kehitykseen asuinpaikkaa, koulua ja medioita koskevilla valinnoilla. Lapsen hyväksi voi toimia myös tietämällä keiden kanssa hän viettää aikaansa ja ehkäisemällä koulukiusaamisen
Harrisin näkemykset ovat melko karrikoituja, eikä valtaosa psykologeista ole sulattanut niitä ongelmitta. Ryhmäsosialisaatioteoria on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Toisaalta teoria on varsin uusi ja se perustuu vakuuttavaan tutkimusten uudelleentulkintaan.
