Gardnerin älykkyystesti

Jännitän täällä pääsykoemateriaalien julkaisemista, 1.4 ne julkaistaan, vielä ei näy! Minulla on edessäni taas samainen pääskoerumba, kuin viime vuonna. Tänä vuonna eron tekee se, että ei oikeastaan haittaa, vaikka en pääse. Viihdyn täällä hyvin, ja saan tätä kautta hankittua itselleni myös sellaisen ammatin, jonka haluankin. Toisaalta en ole vielä unelmieni koulussa, joten kerran täytyy vielä yrittää.

Tulin tänne pohtimaan älykkyystestiä ja siitä saamiani tuloksia. Howard Gardnerin mallissa (1983) on älykkyys jaettu 7 lahjakkuuteen eli ”intelligenssiin”. Kullakin älykkyyden alalajilla on oma hermostollinen perustansa. Gardnerin teoria on vastakkainen älykkyyden tutkimuksen perinteiselle oletukselle, että on olemassa vain yksi älykkyys. Ongelman ydinhän on siinä, mitä mitataan ja miten sitä voidaan mitata. Erilaisilla ihmisillä on siis erilaisia lahjoja, eri älykkyyden osa-alueet ovat meissä eri tavalla kehittyneet. Testissä oli 70 kysymystä, joissa ajattelin koko ajan piilevän joitakin hiirenloukkuja; olenko ristiriitainen vastaaja jos laitan tässä nyt näin, kun tuonne tuli tuolla tavalla? Myöhemmin asiaa läpikäydessämme kuitenkin selvisi, että totta kai ihminen voi viihtyä ihmisten seurassa nelosen edestä, vaikka viihtyy myös todella hyvin yksin [nelonen tarkoittaa enimmäkseen samaa mieltä, sitä korkeampaa pistemäärää ei ole, jotta vältetään joidenkin totaalinen kolmosen syöttäminen paperiin. Meillä on taipumusta haluta sijoittaa itsemme sinne puoliväliin, jotta olisimme mahdollisimman normaaleja emmekä ainkaan millään tapaa ääripäitä tai "epänormaaleja". Tätä seikkaa kannattaa miettiä haastatteluja pisteyttäessä; neljän asteikko on aika toimiva, ja siihen oli yllättävän kiva vastata. 5 on liikaa vaihtoehtoja!]

Joukossa oli muun muassa kysymykset "Kun pitää oppia jotakin uutta, tartun toimeen ja yritän" ja "Olen ollut koko ikäni fyysisesri hyvässä kunnossa". Sosiaalisuudesta ja muiden tarkkailemisesta oli paljon kysymyksiä, samoin taiteellisuudesta. Olen aina ennen ihaillut taiteellisuutta ja mieltänyt (ainakin pyrkinyt) itsekin sellaiseen. Viimevuosina olen kuitenkin huomannut, että en minä ole taiteellinen tai kovin musikaalinenkaan. Tykkään toihuilla musiikin parissa mutta se kiehtoo minua oikeastaan usein vain tanssin kautta. Hiljaisuus on ihanaa; minulla harvoin kotona pauhaa musiikki, paitsi jos kehittelen jotakin tanssipätkää. Musiikin miellän hyvin vahvasti yhteen juhlien ja irtioton kanssa, sillä on sellainen sosiaalinen ja voimaannuttava puoli.

Sitten niihin tuloksiin. Omaan TOP kolmoseeni sain intrapersoonallisuuden (37/40 pistettä), interpersoonallisuuden (35/40 pistettä) ja keho-kinesteettisen (34/40 pistettä). Vaihtoehtojen joukossa oli vielä lingvistinen, loogismatemaattinen, musiikillinen ja spatiaalisvisuaalinen.

Intrapesoonallisuus on sellaista itsensä ja motiiviensa syvällistä tiedostamista. Tämä tulos ei minua ihmetytä, sillä koenkin olevani todella tietoinen itsestäni. Analysoin itseäni ja otan itselleni aikaa; kaiken hääräämisen keskellä voi joskus kadottaa oman minän. Meille on annettu tämä yksi keho ja mieli, jonka kanssa vain pitää tulla toimeen. Ainoastaan sitä kautta voi olla mukava myös muille, tai rakastaa muita. Keväällä minulla oli vaihe, jossa en voinut ymmärtää omia ratkaisujani ja en viihtynyt itseni kanssa lainkaan. Tämä heijastui ennen kaikkea lähipiirini ihmisiin valtaisalla kiukulla, arvostelulle, tunteiden heittelyllä ja kummallisilla päätöksillä. Onneksi tilanne on nyt paljon parempi, ja minulla on voimia olla taas mukava. Ei ole enää niin paha olla minä, joten uskon siihen, että muutkin voivat ajoittain tykätä seurastani.

Entisaikaan älykkyyttä on ajateltu hyvin yksilökeskeisesti, mutta nykyisin sitä tutkitaan jo sosiaalisenakin ilmiönä olettaen, että älykkyys rakentuu myös sosiaalisessa yhteisössä ja ympäristössä eikä pelkästään yksilön puitteissa. Jos kognitiivinen älykkyys on ajattelemista, tunneäly tuntemista, niin henkinen älykkyys on olemista. Tällainen intrapersoonallisuus voisi olla sellaista henkistä älykkyyttä ja olemisen tasapainoa. Korkea henkinen älykkyys edellyttää, että olemme itsellemme rehellisiä. Se vaatii, että otamme vastuun valinnoistamme ja tiedostamme, että joskus oikeat valinnat ovat vaikeita. Korkea henkinen älykkyys vaatii, että emme kiellä vaikeita, tai tuskallisia totuuksia itsestämme tai elämästämme. Mutta ennen kaikkea henkinen älykkyys vaatii, että pysymme avoimina elämälle, että uudistamme kykymme nähdä elämää tuorein silmin. Lisää henkisestä älykkyydestä voi lukea täältä.

Interpersoonallisuus taas on kyky ymmärtää muita. Kuten jo aiemmin mainitsin, mielestäni ei voi ymmärtää muita riittävästi ellei ole sujut itsensä kanssa. Näin ollen minulla tämä järjestys menee oikein päin, eikä tämäkään tulos ihmetytä lainkaan. Interpersoonallisuus on näistä älykkyydentasoista eniten tunneälyä. Tunneäly on metataito, joka ohjaa muiden taitojemme hyödyntämistä. Tunneäly on kykyä tunnistaa, ilmaista, analysoida ja säädellä omia ja toisten ihmisten tunteita erilaisissa tilanteissa. Tunneäly on taktinen taito, jota voidaan kehittää ja valmentaa – jos vain halua ja resursseja riittää.Tunneäly liittyy mielestäni olennaisena osana siis myös toisten hyvään kohteluun ja erilaisiin tunnetaitoihin, kuten empatian kokemiseen. Tunneäly merkitsee myös persoonallisuuden eheyttä: ajattelu, tunne ja tahto kulkevat käsi kädessä. “Todella älykkäästi voi toimia vain ihminen, joka hyväksyy omat tunteensa, tiedostaa ne ja osaa hallita niitä”,  Daniel Goleman kiteyttää teoksessaan Tunneäly työelämässä. 

Tunneälyyn voisi kuulua myös optimistisuus tilanteessa kuin tilanteessa, joka ei toteudu omalla kohdallani. Haluan uskoa hyvään ja ajatella positiivisesti, mutta harvoin siinä onnistun. Olen ikuinen pessimisti ja lannistun aika helposti ajatuksen tasolla. Toisaalta olen huomannut, että jonkun asian mennessä metsään aloitan manaamisen "kaikki on pilalla, ei voi tehdä mitään, antaa olla, yhyy buu" - joka todellisuudessa antaakin minulle tarvittavan potkun lisämotivaatiota. Tunneälyyn kuuluu varmasti myös sellaisia piirteitä, kuin harkitsevaisuus ja sanojen oikea asettelminen. Minä saatan laukoa suustani vaikka mitä, ja syyllistyn pessimismiin todella usein. Lähimmäiseni onneksi jo tunnistavat nämä piirteet ja osaavat ottaa ne toisesta-korvasta-sisään-ja-toisesta-ulos periaatteella. Tunneälyni ei ole ollenkaan täydellistä, mutta sitä voi onneksi harjoitella.

Kolmas tulos on oikein mieleinen. Keho-kinesteettinen ihminen on omimillaan liikkuessaan ja tuntoaistiessaan. Kehollinen ilmaisu on hänelle tärkeää ja vapauttavaa, ja liike symboloi usein muitakin asioita kuin vain esimerkiksi paikasta A paikkaan B siirtymistä. Mielestäni liike on kaikkein kokonaisvaltaisin keino viestiä omia tunteita. Mikään sana, ääni tai muu sellainen ei ole yhtä selkeää juuri minulle. Kun puhun, elehdin paljon, ja jos minulla on kiukkupäivä se purkautuu parhaiten fyysisesti esimerkiksi lenkkipolulla. Suruissani en jää sängynpohjalle vaan teen jotakin toiminnallista. On mielestäni loogista, että keho-kinesteettinen ihminen myös reagoi somaattisesti elämän kriiseihin, kuten itse teen. Järkytys tuntuu vatsassa ja vie ruokahalun, ja toisaalta ilo saa unohtamaan pienen flunssan. Liikunnasta saatu endorfiini on erityisen voimaannuttava, ja nyrjähtäneen nilkan kipuilun saattaa huomata vasta myöhään päätettyään 10 kilometrin juoksulenkin. 

Kuuntelijana keho-kinesteettinen ihminen on kärsimätön, koska vaatii toimintaa. Olen ajoittain liiankin levoton, ja minulle esimerkiksi television katselu saattaa olla joskus vaikeaa, "kun olisi niin paljon muitakin asioita, joita pitäisi edistää". Toisaalta nautin pitkistä keskusteluista ja kuuntelen kyllä toisten huolia mielelläni A:sta Ö:hön. Keho-kinestettinen ihminen koskettelee mielellään ja tulee lähelle. Minusta esimerkiksi anteeksipyytäessä viimeinen silaus on kosketus olkapäälle tai jokin muu fyysinen ele. Minä kosketan usein viestiessäni ihmisten kanssa, joka saattaa joidenkin mielestä olla tukalaakin tai yllättävää. Nautin läheisyydestä silläkin tavalla, kun vaikka pieni huone on täynnä ihmisiä. Sellainen fyysinen läsnäolo on miellyttävää. Hän huomaa ilmapiirin ja epämukavat huonekalut sekä kylmän ja kuuman. Tarkkailen usein etenkin fiilistä ja muiden ihmisten olemista ja tekemistä. Kun astun huoneeseen, lämpötila on ensimmäisiä asioita, joita havaitsen. Miellän myös esimerkiksi kylmän todella epämiellyttäväksi, ja se oikeasti häiritsee valtavasti tekemisiäni.  Puhuessaan kinesteettinen ihminen ei pidä vahvaa katsekontaktia kuulijoihin.  Tämän huomaan itsessäni todella vahvasti. Saattaa olla, että olen jutellut jonkun kanssa hyvänkin tovin, enkä silti osaa tunnistaa henkilöä kasvoista. Tanssiopettajani ratkaisi tätä "ongelmaa" niin, että minun pitäisi katsoa ihmisiä nenään. Kun kohdistaa katseensa toisen nenään, näyttää siltä kuin katsoisi silmiin, eikä näin ollen ole epäkohtelias. Silmiin katsominen on jotenkin todella henkilökohtaista, ja se on minulla äärimmäisen vaikeaa. Jos katson silmiin vängertelemättä, ihmisen tulee olla minulle äärimmäisen tuttu. En kiinnitä huomiota yksityiskohtiin, vaan ehkä juuri tunteeseen ja tunnelmaan. Kun vierailen toisen kodissa, minulle jää päällimmäisenä mieleen, miltä matto tuntui jalkojen alla, kuin se, minkä värinen matto oli.

Kielellisestä tasosta (ligvistinen) sain myös korkeat pisteet, 32/40. Lingvistiselle sanat ja kieli ovat tärkeitä. Minä pidän kovasti kirjoittamisesta, ja liikkeen ohella se on varmasti yksi voimakkain keinoni ilmaista itseäni. En rustaile runoja tai muuta sellaista, mutta pidän päiväkirjaa. Tosin päiväkirjan pitäminen loppuu aina siihen, kun tuntuu liian ahdistavalta. Kun asian kirjoittaa ylös päiväkirjaan, siitä tulee ikään kuin todellinen. Viime keväänä päiväkirjan kirjoittaminen jäi hetkeksi siihen, sillä se tuntui liian kipeältä. Nyt olen palaillut siihen, mutta erilaisessa muodossa. Tykkään kirjoittaa jokaisesta päivästä vain yhden lauseen, tyylillä päivä jona lähikauppasta sai kevätsesongin tuoretta parsaa. Lause voi olla ihan tyhjänpäiväinen, mutta jollakin tapaa se oli minun mielestäni merkittävä.

Tulipas pitkä teksti, ja tuntikin vierähti. Nyt menen taas katsomaan, joko pääsykoematskut olisi julkaistu, jännää!

”Elämä on vain silmien avaamista ja jälleen sulkemista. Tärkeätä on, mitä tuona lyhyenä väliaikana joutuu näkemään” - Friedrich Hebbel

Pitopalvelua

Tekisi mieli vain hautautua tyynyjen sekaan ja nukkua vaikka viikko. Ja nyt on vasta maanantai.

Hoidimme juuri hulivili pitopalvelun 60 henkilölle ystävämme pienessä keittiössä, jossa oli yksi uuni. Paistettavia piirakoita oli 7 pellillistä. Aloitimme 9 aamulla kauppareissulla ja viimeiset tiskit saatiin kuivumaan seitemältä illalla. Tuntipalkoille ei päästy, mutta ainakin kaikki saivat ruokaa ja olimme laskeneet kaiken hilkulleen oikein (jäljelle jäi muutama pala piirakkaa ja 1 teepussi, huh)

Laitoin aivot narikkaan ja juoksin äsken eilisen pitkiksen palauttelevan lenkin. Nyt oli hyvä iskeä peppu penkkiin ja tulla tekemään muutama testi. Tässä on oppimistyylitestin tulos:

Visuaalinen hahmottaminen:15%, Kinesteettinen:38%, Luetun ja kirjoitetun:0%, Auditiivinen: 46%

Pitävät mahdollisuudesta voida soveltaa kurssilla esitettyä materiaalia uusissa tilanteissa ongelmanratkaisuun. Opettajan tulisi pysyä poissa tieltä ja antaa heidän häärätä ja keksiä asioita itse.

Oppimistyylissäsi on myös abstract, active piirteitä. Hyötyvät eniten opetuksessa, jossa he voivat ohjatusti ja aktiivisesti työskennellä hyvin määriteltyjen tehtävien parissa. Oppiminen tapahtuu erehdyksen ja oppimisen kautta. Opettaja toimii valmentaja. 

En ymmärrä aivan kaikkea tässä tuloksessa. Minä olen ennen kaikkea yksin puuhasteleva, ja en todellakaan tykkää mistään käytännön kikkailusta. Haluan, että opettaja opettaa asian ensin taululla, ja sitten minulle annetaan kasa tehtäviä. Pääsen hyvään flow'hun ihan yksinäni nenä kiinni kirjassa, enkä halua mitään ylimääräisiä härpäkkeitä tai kokeiluja pöydille. Vain minä, kirja ja kynä. Ei muita, ei opettaa (paitsi jos en saa juttua ratkottua) eikä puhetta. Muiden pölinä ja hälinä ei haittaa.

Luetun ja kirjoitetun 0% on aika hämäävää. Kyllä minä tykkään lukea kirjoja ja tekstiä ja opinkin siitä hyvin. En opi käytännössä kokeilemalla. Visuaalisen hahmottamisen 15% taas ymmärrän oikein hyvin. En oikein tykkää kaavioista, kuvista tai muusta sen sellaisesta. Luulin kuitenkin, että nimenomaan teksti korvaisi minulla kuvan ja muun sellaisen. Mutta ilmeisesti tarvitsenkin vain opettajan!

Seuraava oppimistyylien arviointitesti perustuu D.A. Kolbin kokemuksellisen oppimisen teoriaan, jota usein pidetään aikuisiän saavuttaneen henkilön oppimisen perusmallina. Peter Honey ja Alan Mumford laativat sen pohjalta vuonna 1992 oppimistyylien arviointilomakkeen, josta testin kysymykset on suomennettu vapaasti mukaillen.

Osallistuja  18 (38%)

Osallistuja elää nykyhetkessä, "tässä-ja-nyt". Tyylilleen uskollisena hän haluaa kokeilla kaikkea mahdollista. Hän on taipuvainen toimimaan ensin ja ajattelemaan vasta jälkeenpäin. Hän nauttii tajunnanvirtatekniikoista ja aivoriihistä, on luonteeltaan seurallinen ja pitkästyy herkästi asioiden hitaaseen etenemiseen.

Tarkkailija  5 (11%)

Tarkkailija jättäytyy mielellään taka-alalle pohdiskelemaan asioita hankkimansa tiedon ja kokemusten pohjalta. Hän on hyvin harkitsevainen ja varovaisuuteen taipuvainen. Hän kuuntelee muita ja tekee heistä havaintoja, pitää itse omista toimistaan matalaa profiilia ja on suvaitsevainen muita kohtaan. 

Päättelijä    12 (26%)

Päättelijä yhdistää mielellään teoriat ja käytännön kokemukset ja tekee näiden perusteella omat päätelmänsä. Hänen toimintansa on loogista ja kokonaisvaltaista. Usein hänellä on taipumusta täydellisyyden tavoitteluun ja pitkälliseen harkintaan mahdollisimman suuren varmuuden saavuttamiseksi ennen käytännön toimiin ryhtymistä.

Toteuttaja  12 (26%)

Toteuttaja haluaa kokeilla uusia ideoita ja teorioita selvittääkseen, toimivatko ne käytännössä. Hän ryhtyy herkästi tuumasta toimeen ja on kärsimätön asioiden tyhjänpäiväiseen märehtimiseen. Hän on käytännöllinen ongelmien ratkoja, jonka mielestä aina on olemassa jokin uusi, parempi ja toimivampi tapa asioiden ratkaisemiseksi.

Testin tehtyäni sain oppimistavakseni tällaisen jakauman. Testin pitää mielestäni melko hyvin paikkaansa: tykkään osallistua keskusteluun, olen usein aktiivinen ja jos tiedän vastauksen, sanon sen. Tykkään myös analysoida muiden vastauksia ja toimintatapoja, haastaa muita ja saatampa joskus myös moralisoida. En varmaankaan ole mikään kaikista mukavin keskustelukumppani, ja inhoan olla väärässä. Tuttujen ihmisten kesken minun saattaa olla jopa mahdotonta myöntää olevani väärässä, vaikka huomaisin asian itsekkin. Toteuttajan melko suurta prosentuaalista osuutta ihmettelen, sillä en useinkaan (laiskuuttani) jaksaisi viedä asioita käytäntöön. Rakastan ideoimista ja romantisoin kaikenlaiset hullunkurisetkin jutut. Haluan jatkuvasti kehitellä kaikkea, kunhan joku muu toteuttaa ideani. 

Haluan varmasti kokeilla kaikkea mahdollista, ja olen myös kovin äkkipikainen. En jaksa pohtia ja analysoida selkeitä asioita turhan päiväisesti, ja pitkästyn helposti. Ryhmätöiden kohdalla haluisin usein vain rustata vastaukset enempää pohtimatta, ja olen huono kuuntelemaan muita. Pidän myös liikaa kiinni omista mielipiteistäni; minun on vaikea ymmärtää, että omat ideani ovat ajoittain tosi tyhmiä. 

Tarkkailijaksi jään varmasti vain harvoin, ainoastaan, jos en oikeasti tiedä asiasta mitään. Silloin saatan olla hiljaa ja pohdiskella muiden ideoiden pohjalta. Tarkkailen kyllä jatkuvasti ihmisiä, miten he toimivat, osallistuvat tai reagoivat.Havaintojen pohjalta teen päätelmät siitä, miten näiden ihmisten kanssa toimin. Olen sikäli melko varovainen, että en halua pahoittaa kenenkään mieltä enkä antaa liian hyökkäävää vaikutelmaa. Spontaanissa ja idearikkaassa seurassa en kuitenkaan pelkää olla rohkea ja "päällepäsmäri", sillä tunnistan muutkin vahvoiksi persooniksi. Minulla saattaisi siis olla tilannetajua, ja ehkä hieman tunneälyä. Osaan olla huomaavainen arkoja tyyppejä kohtaan, ja tykkäisin mielelläni tehdä asiat niin, että kaikilla on mukavaa.

Toteuttajan kohdalla asia on varmaan vähän niin ja näin. En jaksa tyhjänpäiväistä jauhamista, ja tykkään tehokkuudesta. Ihannoin tehokkuutta oikeastaan vähän kaikessa; treeneissä, koulutöissä, kokouksissa ja asumisessa (kompakti pikku yksiöni). Ammattikorkekoulu ei ollut paikkani ennen kaikkea sen takia, että päivät olivat pitkiä ja asiaa vähän. Teimme paljon ryhmätöitä, joita pohdittiin ja väännettiin monta tuntia. Päässäni pyöri jatkuvasti ajatuksia siitä, kuinka saisin tämänkin päivän hommat kasattua kotona puolessa tunnissa. Koko koulutuksen saisin siis käytyä varmaan parissa vuodessa, jos saisin tehdä asiat omalla tavallani. Tällainen rahauttomuus on ajoittain suurikin heikkous; minulla jää asioita huomaamatta. En myöskään välttämättä perehdy juttuihin tarvittavan paljon. Jos pintavilkaisulla saa tietää vastauksen kysymykseen, en ole kiinnostunut tutkimaan juttua sen enempää. Ellei aihe ole oikeasti jotenkin aivan mielettömän kiinnostava.

Persoonallisuustesti Big-five (täältä)

Testissä sai pisteitä asteikolla -10 - +10.

Ulospäinsuuntautuneisuus = 6

Jos olet saanut korkeita pisteitä ulospäinsuuntautuneisuus-ulottuvuudella, viihdyt todennäköisesti hyvin ihmisten ympäröimänä. Olet verbaalinen ja puhelias, esteetön ja tarmokas. Uskallat tehdä aloitteen ja ryhtyä toimeen. Vuorovaikutustilanteissa osaat pitää puolesi

Osaan selkeästi pitää puoleni, ja teen kyllä paljon alotteita. Aloittaminen on minulle joskus hieman hankalaa, mutta kun pääsen vauhtiin, olen hyvin tehokas. Viihdyn ihmisten seurassa, mutta hyvin myös yksin. Ehkä sen takia sainkin vain kuutosen, se ei kuitenkaan ole maksimi.

Sovinnaisuus = 5,5

Jos olet saanut korkeita pisteitä sovinnallisuus-ulottuvuudella, olet todennäköisesti lämmin, sydämellinen ja ymmärtäväinen muita ihmisiä kohtaan. Olet innokas yhteistyöhön, luotat ihmisiin ja autat muita silloin kuin sinulla on siihen mahdollisuus. Olet todennäköisesti mukava ja miellyttävä sekä ystäviesi että tuntemattomia ihmisiä kohtaan. 

Tämä tulos oli mielestäni aika osuva. Olen ajoittain hyvinkin ymmärtäväinen, mutta minulla on huonot hetkeni. Silloin minulla ei ole voimia välittää; kenties olen itse jotenkin liian romuna. Tuntemattomia kohtaan olen lähes poikkeuksetta mukava, ja haluan antaa mukavan vaikutelman. Sitten, kun ei enää tarvitse miellyttää (perhe, ystävät..), saatan olla ajoittain aika tyly ja raskas. Siksi tuo 5,5 on varmasti ihan ymmärrettävä tulos.

Tunnollisuus = 1,5

Jos olet saanut korkeita pisteitä tunnollisuus-ulottuvuudella, sinuun voi luottaa, sillä pyrit aina pitämään lupauksesi ja saavuttamaan päämääräsi. Olet työssäsi todennäköisesti järjestelmällinen, systemaattinen ja perusteellinen. Muut näkevät sinut kunnollisena ja järkevänä ystävänä tai työntekijänä. 

Tämä hieman yllätti. Olen ainakin ajatellut olevani suht tunnollinen, mikä pätee ainakin koti- ja koulutöissä. Tässä suhteessa olen kyllä muuttunut hieman hulttiompaan suuntaan. Yritän kyllä aina pitää lupaukseni, vaikka välillä minulla on taipumusta luistaa epämiellyttävistä asioista. Syytän siitä kuitenkin enemmän laiskuutta. Jos minulla on päämäärä, jonka saavuttamista pidän oikeasti tärkeänä, yleensä minulle ei tuota mitään ongelmia saavuttaa tätä päämäärää. En osaa sanoa, olenko ystävieni mielestä kunnollinen ja järkevä, mutta uskoisin näin olevan. Testin mukaan en kuitenkaan ole tunnollisemmasta päästä, missä voi olla perää myös!

Emotionaalinen tasapaino = -5,5

Henkilö, jolla on vähemmän pisteitä emotionaalisen tasapainon ulottuvuudella, on herkempi, tunteellisempi ja alttiimpi kokemaan liikkuvia tunteita. Hän on todennäköisesti temperamenttinen ja loukkaantuu helposti. Hän saattaa joissakin tilanteissa olla pelokas, epävarma, jännittynyt tai kateelllinen. 

Tämä on aivan totta. Olen herkkä, mielialani vaihtelee ja otan asiat syvästi itseeni. Tämä piirre on sellainen, josta en pidä lainkaan. Tämä vaikeuttaa elämääni ihan oleellisesti, ja teki esimerkiksi viime vuodesta todella rankan. Pelokkuutta, jännittyneisyyttä tai epävarmuutta en itsessäni tunnista, mutta kateellinen olen kyllä. Kateus usein ilmenee ajatuksen tasolla, ja sekoittuu sellaiseen ihailuun. Olen usein kateellinen toisen pystyvyydestä ja toisen elämäntilanteesta; ihailen matkustelvia ihmisiä, jotka uskaltavat jättää Suomen ja aloittaa alusta jossakin muualla. Olen näille henkilöille myös kateellinen. Ihailen ja kadehdin ihmisiä, joilla on toimiva parisuhde tai jotka ovat vastikään tavanneet jonkun. Tiedän, millainen tunne se on, ja haluaisin kokea sen myös itse. En juuri koskaan ole ollut kateellinen jostakin materialistisista seikoista, sillä sellaiset asiat eivät tee minua onnelliseksi. Voisiko sanoa, että joillakin ihmisillä on sellaista rakkautta, josta olen kateellinen?

Älyllisyys ja mielikuvituksellisuus = 7

Jos olet saanut korkeita pisteitä älyllisyys-ulottuvuudella, olet todennäköisesti luova, kekseliäs ja innovatiivinen. Olet avoin uusille ajatuksille, ja pidät syvällisistä keskusteluista. Haluat ymmärtää itseäsi ja maailmasi, ja olet ehkä kiinnostunut filosofiasta tai taiteesta. Muut näkevät sinut intellektuaalisena, älykkäänä ja ehkä myös kompleksina ja omaperäisenä persoonana. 

Olen ilmeisesti aika luova, ja tykkään puuhailla kaikkea innovatiivista. Tässäkin pätee kuitenkin toteuttamisen vaikeus, koska olen laiska. Rakastan syvällisiä keskusteluja yli kaiken, ja voisin ajoittain istua vaikka koko päivän hyvässä seurassa vain pohtien ja analysoiden elämän ihmeellisiä piirteitä. Mitö syvemmälle keskustelu menee, sitä enemmän inspiroidun. Minua kiehtoo monenlaiset aiheet, joita en ymmärrä ja joihin ei ole selkeää oikeaa vastausta. Minulla on todella kova tarve ymmärtää muita, mutta etenkin itseäni. Kaikista läheisimpiä ihmisiä analysoin aika rankalla kädellä; joskus osun oikeaan, joskus aivan metsään, ja tästäkin jaksaisin keskustella loputtomiin. Myös omasta itsestäni keskustelu on kiintoisaa, ja sitäkin jaksan ajoittain tehdä paljon. Itseanalysointia teen varmaan koko ajan. En ole mikään taiteilija enkä tiedä, tuonko persoonaani mitenkään erityisesti esiin. Ajoittain haluan olla vain osa massaa enkä pyri erottumaan. En myöskään ole kiinnostunut taisteesta. Kauheaa myöntää, mutta näin se vain on. Maalauksia katsellessani saan usein kaiken tarvittavan informaation muutamassa sekunnissa. Tässäkin on kuitenkin poikkeuksia. 

Enempää en jaksa, ja sinkkuelämääkin jo alkoi. Hyvät yöt!

Koulu kaikkialla

Lauantai-ilta, sauna lämpiää ja ulkona on kevät. Sen kunniaksi muutamia ajatuksia osallistavasta oppimisesta.

 Osallistavan oppimisen idean mukaan koulu on vähän kaikkialla. Tällainen elämänkoulu tavoittaa lapset ja nuoret heille tyypillisissä ja mieleisissä ympäristöissä, joissa he ovat motivoituneita omaksumaan uusia asioita. Lisäksi tällaisissa ympäristöissä lapsi tai nuori harvoin toimii yksin, jolloin yhteisöllisen oppimisen idea toteutuu. Oppimista tapahtuu koulumatkalla, kavereiden kanssa puuhastellessa, harrastuksissa, iltapalapöydässä ja jopa pohdiskellessa sängyssä ennen nukahtamista. Tällainen koulun ulkopuolella tapahtuva oppiminen on kiinnostavaa, ja sitä pitäisi monipuolisemmin hyödyntää myös kouluissa. Koulussa opetettavat sisällöt pitäisi lisäksi paremmin avata ympäröivään yhteiskuntaan, jossa ihmiset loppujen lopuksi toimivat. Perinteinen luokkahuone on itsestäänselvä oppimisympäristö, jossa tapahtuva oppiminen on usein kielellista, numeraalista tai lineaarista. Muuttuisiko oppimisen tapa ja laatu, jos se vietäisiin erilaisiin ympäristöihin?

Oppimisen lähtökohdaksi on hyvä ottaa tekeminen, pelailu ja leikkiminen. Silloin lapsi tai nuori on kaikkein luonnollisimmillaan, ja tällainen tapa toimia on lapselle myös luontaisin. Me aikuiset turhan harvoin osaamme hyödyntää leikkiä opetuksessa, koska emme omassa arjessamme enää leiki. Leikki on kuitenkin lapsen tapa viettää aikaa, käsitellä asioita ja laajentaa omaa kokemusmaailmaansa. Miksi emme toisi opetusta lapsen kielelle, ja kokeilisi opetusta konkreettisen tekemisen ja leikin kautta?

Sugata Mitran mukaan oppiminen on itseorganisoituva prosessi. Tätä voisi havainnollistaa kurkiauran avulla; johtajan vaihtuminen on lähes automatisoitunut toimi kurkiaurassa. Sugata Mitran mukaan oppimista edeltää aina toiminta, ajattelu ja pohiskelu, jonka seurauksena syntyy ikään kuin "tuote", oppiminen. Vastauksen sijaan etsitäänkin kysymyksiä, asian prosessoimista ja sisäistämistä. Turhan usein koulussa uudet asiat käsitellään niin, että lapset käsittelevät asiaa kokeeseen asti. Käsitteet ja ilmiöt opetellaan visuaalisesti ulkoa kirjoja lukemalla, eikä itse ilmiötä oikeasti ymmärretä. Kokeeseen opetellaan vastaamaan ulkomuistista, ja opeteltu asia katoaa sitä mukaa, kun sen saa paperille rustattua. Pitäisikö koulussa harjoittaa jonkin laisia jälkikokeita, jossa kysyttävään asiaan palattaisiin vaikka muutaman kuukauden päästä? Lähes jokaisessa luokassa olemme silloin tilanteessa, jossa lapset eivät enää kyseisestä asiasta muista mitään. Olin kerran sijaisena pienessä koulussa, ja opettelimme biologian tunnilla tunnistamaan erilaisia lintuja oppikirjasta. Eräs poika viittasi, osoitti ja ulos ja sanoi: "Miksi me katselemme lintujen kuvie kirjoista, kun samalla ihan oikeat linnut lentää ikkunan ulkopuolella?" Minä en osannut tähän kysymykseen vastata, mutta se on jäänyt kovin elävästi mieleeni. Eihän siinä mitään järjeä olekkaa. 

Vasta kun osaan esittää tenttialueesta tarkentavia kysymyksiä, olen alkanut sisäistämään asioita oikeasti. Sugata Mitran mukaan tällainen kysymysten keksiminen ja pohtiminen ovat oppimisen edellytyksiä ja myös oppimisen tulos. Kokonaisen oppitunnin voisi suunnitella tämän ideologian mukaan seuraavasti: kysymyksen ja ongelman esitteleminen ja kertominen (5 min), vastauksen ja lisäkysymysten etsiminen ja pohdiskelu yhdessä toiminnallisuuden kautta kokeilemalla, havainnoimalla, näkemällä, kuuntelemalla ja keskustelemalla (kaikkia aisteja hyödyntäen yhteistyönä muiden kanssa) 40-50 min ja lopulta vastusten ja lisäkysymysten esittely ja koonti 10-20 min. Pohdiskelu ja tekeminesen kautta lapsi oppii sekä hakemaan vastausta itse, että kuuntelemaan muiden ajatuksia ja mielipiteitä. Tällainen oppiminen ja asioiden läpikäyminen saattaisi olla lapsista jopa hauskaa, millaiseksi tämän hetken suomalaista koulua ei koeta. Oppimistulokset ovat kyllä hyviä, mutta kouluviihtyvyydessä on tutkimusten mukaan roimasti parantamisen varaa. Sugata Mitran mukaan koulussa opettajan pitäisi myös tulla lähemmäs oppilaita; hierarkiat voisi vähitellen poistaa niin, että jokainen luokkahuoneessa oleva henkilö olisi lähes tasavertainen toimija.

Koulumaailmassa haasteena on oppilaiden oman osaamisen riittävä hyöydyntäminen. Meillä on vaikka minkälaisia moniosaajia ja pieniä neroja erilaisilla alueilla, ja tällaista osaamista huomioidaan koulussa. Koulun tulisi tehdä yhetistyötä sellaistan muiden oppiympäristöjen kanssa, jossa lapsien vahvuuksia esiintyy. Joku on taitava liikkuja metsässä, joku osaa kalastaa, joku rakentaa pienoismalleja, joku huovuttaa tossuja ja joku hoitaa ontuvan hevosen jalkaa. Tällaiset asiat on opittu koulussa, lähipiirissä, kavereilta ja etenkin omien kiinnostuksen kohteiden kautta. Silloin motivaatio on ollut paikallaan ja tietoa on hankittu itse aktiivisesti. Näitä taitoja voitaisiin hyvin testata jälkikokeella, sillä muutaman kuukauden aikavälillä taito on edelleen vahvasti muistissa. Jos koulu tekisi systemaattista yhteistyötä muiden oppimisympäristöjen kanssa, mitä haasteita se toisi meille opettajille? Työnkuvamme kenties muuttuisi, ja myös ammattitaidon vaatimukset. Joutuisimme opettelemaan laajempaa yheis- ja tiimityöskentelyä. Opettajan vastuu kasvaa entisestään, kun vastuu pedagogisen yhteisön johtamisesta kasautuu etenkin opettajille. Opettelisimme asioita lapsilta, jolloin tulisimme lähes automaattisesti heidän kanssaan samalle viivalle. Opettajien lisäksi on muitakin pedagogosia ammattilaisia, joiden suunnannäyttäjia opettajien koulutus valmentaa. Vaikka opettaja on moniammattillisen yhteistyön pedagoginen johtaja, muutos ja kehittyminen lähtee ennen kaikkea yhteisöstä. Voisiko koulua johtaa sillä idealla, että koulu avataan lähiympäristöön? Tämä lähiympäristö tarkoittaisi fyysisen ympäristön lisäksi myös virtuaalista ympäristöä, jossa lapsi jo lähtökohtaisesti elää. Etenkin teknologian käytöstä saamme vielä tulevaisuudessa oppia lapsilta; he ovat syntyneet tähän tieto- ja teknologian yheteiskuntaan, jolloin siihen liittyvät tiedot ja taidot omaksutaan kielen tavoin lähes automaattisesti. Meidän opettajien tulee tietoisesti ponnistella ja opetella näitä taitoja, ja kuka niitä paremmin meille opettaisikaan, kun luokassamme olevat lapset ja nuoret?

Keväinen ateria

Heippa!

Ruokatalouden tunneilla tiistaina valmistui ihana keväinen ateria, jossa oli jo ripaus pääsiäistä. Pääsiäinenhän on ihanaa aikaa; suklaata vaikka missä muodossa, ja vieläpä monen päivän ajan! Synttärit ja muut kekkerit ovat ohi yleensä yhdessä päivässä, mutta pääsiäisenä saattaa olla tavanomaisesta poikkeavaa ohjelmaa 3-4 päivän ajan. Pääsiäinen ei suinkaa ole pelkkää juhlaa, sillä pitkäperjantaina voi jokainen pysähtyä hetkeksi ja pohdiskella. Pohdiskella sitä, miten tähän on tultu, mistä voi olla kiitollinen ja kenties hieman sitä elämän ikävääkin puolta. Elämä ei aina ole niin kovin ruusuista, ja itselleni juuri pääsiäisen aika oli viime vuonna kovin hankala. Niin hanakala, ettei sitä oikein tahdo muistella.

Tästä pääsiäisestä tulee joka tapauksessa ainakin parempi, olen siitä aivan varma. Tämä kevät ateria oli hyvä tapa aloittaa kevään ja pääsiäisen fiilistely. Meillä oli menussa ihana aurajuusto-avokado keitto, sushit, pestolohta lisäkkeineen ja jälkiruoaksi kinder-kakkua ja persikkarahkapiirasta. Oma tehtävämme aterian hyväksi oli asioida kaupassa ja valmistaa pääruoalle lisäke. Teimme lohen kaveriksi kukkakaali-parsakaali-pyreen ja salaatin, joka oli myös oman sovellukseni tulos.

Salaattiin tuli jäävuorisalaattipohja, kirsikkatomaatteja, mozzarellaa, uunipunajuurta (oliiviöljy + suolaa + pippuria + 200 asteessa n. puol h) sekä curryssa paistettuja kesäkurpitsalohkoja. Hommaa oli lähinnä pilkkomisessa ja tietenkin kukkakaalien ja parsakaalien keittämisessä, mutta muuten saimme ottaa melko rennosti. Kuuntelimme musiikkia ja jutustelimme niitä näitä kokkailun lomassa. Kukkakaali-parsakaali-pyree on näinkin yksinkertainen:

1 iso kukkakaali

3 pientä parsakaalia

2 liemikuutiota

yrttejä, herbamarea, nokare voita

Nuput keitetöön runsaassa vedessä ja liemikuutioissa. Kun ne ovat pehmenneet siivilöidään koko komeudesta neste talteen. Muutama desi säästetään pyreeseen, loput pakkaseen (vitamiinipitoisesta liemestä saa oivallisen keittopohjan). Sitten vain soseutus, ehkä hieman herbamarea ja basilikaa, sekä reilu nokare voita. Muutama desi lientä on sivussa siltä varalta, että sitä pitää soseen notkistamista varten lisäillä.

Toisissa keittiöissä valmistui ihania lohi- ja kasvissusheja, avokado-aurakeitto, maukas gluteeniton focaccia (kirsikkatomaatti, punasipuli, timjami), sitruunaisia broilerinkoipia (leivitys) sekä jälkiruokana suussasulava persikkapiiras ja kinder-kakku. Sushien rullailua kävin seuraamassa, sillä se ei ole minulle tuttua. Täytyy joskus ottaa kotona projektiksi! Susheja en ole kovin paljoa syönyt, ja opettelen vasta. Siinä yhdistyy joitakin makuja, jotka eivät ole omia lemppareitani; wasabi ja soija. Sellainen hapan polte, joka nousee hieman nenään, ei ole mielestäni kovin miellyttävä vaikka haluaisinkin kovasti susheja rakastaa. Todella moni on menettänyt sydämensä niille täysin, ehkä minäkin vielä joskus. 

Koko aterian hitti oli kuitenkin tuo taivaallisen ihana avokado-aurakeitto. Kinder-kakun kaveriksi oli tuotu karkkirakeita, jotka ovat pääsiäisenä must. Hieno ateria, mukavaa hengailua yhdessä ja hyviä makumaailmoja, siitä oli tiistain koulupäivä tehty!

Asiantuntija vai noviisi?

Minusta tuntuu tällä hetkellä voimakkaasti noviisilta. Noviisihan voisi olla myös amatööri tai lusmuilija, tai sellainen henkilö, joka ei nyt vain satu olemaan perillä kaikista asioita. Minä en ole tänään ollut perillä oikein yhtään mistään, ja päivä on muutenkin ollut syvältä. Edes 10 km lenkki ei avannut jumeja pääkopassani, ja olen jäänyt kotiin vellomaan itsesäälissä.

lohturuokaa

Kouluunhan en jaksanut/psytynyt menemään. Raahauduin haastatteluun ja söin ylihintaista salaattia, vaikka talouteni on todella miinuksella. Siis aivan todella miinuksella. Suoraan sanoen en ole koskaan ollut yhtä rahaton, kuin nyt. Toisaalta, raha on vain materiaa, täytyy koittaa kesällä kerätä sitä enemmän. Kauppoihin ei kannata lähetä kun siellä olisi vain kaikkea ihanaa ostettavaa, ja ulkona on niin keväistä että masentunutta masentaa. Siksi kannattaa velloa kotona, jos on paska päivä.

Päätin maanatai-illan ratoksi ja jälleen kerran skipatun luennon kunniaksi tulla pohtimaan ekspertin ja noviisin eroa. Korostan vielä, että minä olen tänä maanantaina (lue: ja varmaan aina muutenkin) täysi (lue: nolla) noviisi.

Ekspertti vs. noviisi

Ekspertillä on luonnollisesti enemmän tietoa, ja tieto paremmin organisoitunut tietorakenteiksi. Näiden tietorakenteiden avulla muistissa olevaa tietoa voidaan hyödyntää, eli ekspertti pystyy ”käyttämään” muistirakenteita tehokkaammin. Mieltymisyksiköistä muodostuu mielekäs kokonaisuus niin, että asia on ymmärretty. Ymmärretyn asian taas pystyy välittämään myös muille; noviisi ei välttämättä ole sisäistänyt oppimaansa, eikä näin ollen pysty jakamaan tietoa myöskään muille. Ekspertti osaa kiinnittää huomiota oikeisiin seikkoihin, eli kohdistaa tarkkaavaisuutensa oleellisiin asioihin. Noviisille tämä voi olla vaikeaa.

Ekspertin perustoiminnot ovat automatisoituneet, eikä hänen siis tarvitse kiinnittää niihin huomiota. Noviisi tuhlaa aikaansa väärien asioiden kertaamiseen tai kiinnittää huomionsa vain satunnaisiin yksityiskohtiin. Noviisi ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, ja uhraa aikaa saamatta mitään aikaan. Ekspertille kehittyy ”tunne” siitä, mitä pitää tehdä, esimerkiksi palopäällikkö tietää milloin miehet tulee käskeä pois räjähtävästä talosta tai eläinlääkäri huomaa, johtuuko hevosen kivut selästä vai jaloista.

Ekspertti on tietoinen kokonaisuudesta myös siinä määrin, että hän kykenee suunnittelemaan ajankäyttöä esimerkiksi pitäessään esitelmää jostakin asiasta. Noviisin saattaa olla vaikeaa arvioida, kuinka kauan asian käsittelyyn menee aikaa. Noviisi voi olla tekemisessään paljon hitaampi, ekspertti käyttää aikaa tehokkaasti. Ekspertillä on käytössään monimutkaisempia strategioita ja hänen toimintansa ovat automatisoituneet. Ekspertti kykenee soveltamaan tietoa ja kertomaan asioista sulavasti, erikoistekniikoita hyödyntäen. Noviisin voimavarat menevät itse asian prosessoimiseen. Ekspertillä voidaan ajatella olevan niin kutsutta hiljaista tietoa; hiljainen tieto on kerääntynyttä ja harjaantunutta. Sitä ei voi opetella tai opiskella, vaan se muodostuu usein kokemusten kautta. Hiljaista tietoa on erityisesti esimerkiksi vanhuksilla, jotka ovat katselleet maailmaa usean vuoden ajan, ja heillä on runsas kokemustausta ja siitä kertynyttä viisautta.

Hiljainen tieto on sitä, että tietää enemmän kuin pystyy kertomaan. Se on siis myös ihmisen oman tietoisuuden viisautta, tietoa, joka on yleishyödyllistä ihmisen omalle toiminnalle. Tietoisuus on kuin jäävuori, josta ilmaistuna osana näkyy vain huippu ja josta suurin osaa siis jää pinnan alapuolelle. Ihmisille kertyy vuosien varrella paljon tietoisuutta, jota ei osata ilmaista, mutta joka näkyy toiminnan kautta. Ihmisille voi muodostua esimerkiksi rutiineja ja tapoja, tai tällainen hiljainen tieto voi ilmetä myös tuntemuksena.

Hiljaista tietoa ilmaistaan vain harvoin sanallisesti, sillä tarkoitetaankin yleensä kaikkea intuitiivista tietämystä. Tietäminen ei perustu esimerkiksi johonkin tutkimukseen, vaan vakuuttuneisuuteen tietämisestä. Hiljaista tietoa voi olla vaikea perustella; usein pelkästään henkilön vahva tuntemus tai selittämätön tapa toimia on hiljaisen tiedon taustalla. Hiljaista tietoa ei käsitteellisesti ole olemassakaan ennen kuin se sellaiseksi määritellään. 

Ekspertti käyttää noviisia useammin asteittaista ongelmanratkaisua. Hän osaa muodostaa syy-seuraussuhteita ja muuttaa ongelmanratkaisua tarvittaessa. Ekspertin tieto on runsasta, noviisin suppeaa tai ”väärän laista”.

 Viikonloppuna oli irtiottoa arjesta, kun kävimme J-kylässä järjestökurssilla. Reissu oli erittäin rentouttava, hotellihuone kaikkine mukavuuksineen (myös skumppaa ja mansikoita!) ja mikä parasta; söimme koko ajan! Opiskelijana ei ole ihan joka päiväistä herkkua kalkkunarinta, kuha ceviche, suklaapannacotta ja pöytiin tarjoiltu likööri taikka viski. En valita!

Kehitystä ja oppimista

Seuraavaksi pohdintoja kehityksestä ja oppimisesta.

Mulla oli täällä ihana vieras muutaman viikon

 Synnynnäinen idealismi

Lapsi on täydellinen syntyessään maailmaan, ja hänellä on kaikki oppimiseen tarvittavat välineet jo entuudestaan. . Lapsen ajatellaan omaksuvan esimerkiksi kieliopin jo äidinmaidosta. Meillä on erityiset puhekeskukset aivoissa: toinen luo tai tuottaa puhetta ja toinen ohjaa muiden puheilmaisun ymmärtämistä. Yhteistyössä keskenään ja muiden aivojen osien kanssa nuo molemmat keskukset mahdollistavat sen edistyneen kielenymmärryksen muodostumisen, jota yksin ihminen edustaa.Tällaisen idealismin mukaan radikaalisti ajatellen kehitystä ei tapahdu, sillä lapsella on jo kaikki valmiudet. Tämä seuraa siihen, että sellaiset lapset ovat tavoiteltavia, jotka ovat syntyessään jollakin tapaa mahdollisimman hyviä. Vähemmän radikaalin kuvauksen mukaan lapsella on synnynnäiset reunaehdot sille, mitä hän tulee oppimaan ja mitä hän voi maailmasta konstruktoida.

Mielestäni meillä jokaisella tosiaan on erilaiset lähtökohdat lähteä oppimaan uusia asioita. Jotkut ovat selkeästi kielellisesti lahjakkaampia, jolloin kielen omaksuminen on helpompaa. Jokainen voi kuitenkin harjaannuttaa omaa kielitaitoaan harjoittelemalla ahkerasti, jolloin puutteellisen taidon kohdalla tapahtuu kehitystä. Mielestäni myös ympäristö on keskeisessä roolissa asioiden omaksumisessa ja oppimisessa, jota synnynnäinen idealismi ei tue. Puheen aktivoitumiseksi ja sanavaraston kartuttamiseksi tarvitaan varhaisia ihmiskontakteja ja mallia; tuskin kukaan lapsi oppisi sujuvaa kieltä ilman esimerkkiä. 

Strukturalismi

Lapsi syntyy maailmaan varustettuna tietyillä heikoilla refleksien struktuurilla, joka muokkaan ja kehittyy iän karttuessa kohti vahvaa struktuuria. Suurempi kokonaisuus muodostuu peruselementeistä. Kehitys tapahtuu vaiheittain tietyssä järjestyksessä. Mentaalinen struktuuri määrittää jokaisen kohdalla sen, mitä yksilön on mahdollista oppia. Jokainen käsittää ympäristön oman struktuurinsa mukaan, mutta ympäristö myös muokkaa struktuurin muodostumista. Kun opitaan uusia asioita, näitä mielen struktuureja sovelletaan.

Struktuuri on käsitteenä vaikea, mutta jos ymmärrän sen henkilökohtaiseksi oppimiskapasiteetiksi ja käsitykseksi tuntuu se luontevalta. Jokaisen oma, yksilöllinen struktuuri on kehittynyt vuorovaikutuksen, ympäristön ja oman geeniperimän seurauksena. Tarkastelemme periaatteessa samaa asiaa hieman erilaisista lähtökohdista, koska jokaisen mielen struktuuri on erilainen. Tässä suuntauksessa otetaan huomioon ympäristön vaikutus, joka on mielestäni väistämätön.

Behaviorismi

Syntyessään lapsella ei vielä ole tietoa eikä struktuureja. Lapsella on ainoastaan valmiuksia, joiden avulla hän pystyy erottemaan asioita ympristöstä ja reagoimaan niihin. Radikaalin behaviorismin mukaan lapsi ei omaa valmiita rakenteita eikä niitä myöskään kehity; olemassa on vain oppimista, eikä ennalta määriteltyä kehitystä. Mitä useammin jokin tietty asia kohdtaan, sitä voimakkaampi assosiaatio on. Mitä lähempänä asiat ovat ajallisesti ja paikallisesti, sitä voimakkaampaa oppimista tapahtuu. Oppimisessa maailmaa ikään kuin kopioidaan omaan mieleen. Koska rakenteita ei ole, myöskään kehitystä ei tapahdu, ja ympäristö on kaiken perusta yksilön oppimiselle.

Kehitys ja oppiminen - opintojakson demokka tänään meille näytettiin hauska sarja Piagetin teoriaan sisältyvistä skeemoista. Siinä lapsi ja isä ennen iltapäiväkävelyä keskustelivat koirasta. Isä kertoi lapselle, että koiralla on neljä jalkaa, häntä ja kaksi korvaa. Lapsi painoi nämä asiat mieleensä. Kun isä ja lapsi sitten pääsivät puistoon, oli puistossa vastassa eläin. Lapsi tutki eläintä; sillä oli neljä jalkaa, häntä ja kaksi korvaa. Voisiko se olla koira? Eläin oli myös karvainen ja se haukkui. Lapsi tarkisti isältään, oliko eläin koira. Isä varmisti eläimen koiraksi, jolloin lapsi painoi nämä uudet piirteet koirasta mieleensä. Tapahtui assimilaatio, jolloin lapsi täydensi aiemmin opittua uusilla käsityksillä. Seuraavaksi isä ja lapsi menivät hiekkatielle, jossa vastaan tuli taas eläin. Eläimellä oli neljä jalkaa, kaksi korvaa ja häntä. Voisiko se olla koira? Eläin päästi kuitekin erilaisia ääni; se maukui, ja lopulta kiipesi puuhun. Lapsi tarkisti isältä, oliko eläin koira. Isä sanoi, että tämä eläin on kissa. Lapsi muodosti nyt aivan uudenlaisen käsityksen eläimestä kissa; karvainen, neljä jalkaa, kaksi korvaa, maukuu ja kiipeää halutessaan puuhun. Tapahtui akkomodaatio, eli kokonaan uuden käsityksen luominen.

Kognitiivinen kehitys ja oppimisen kuvaamisen perusteet

• Prsoonallisuus on osittain synnynnäinen ominaisuus, osittain tulosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta kulttuurisessa ympäristössä.
• John Locken mukaan ihmisen mieli on kuin tyhjä taulu - tabula rasa, ennen kuin empiirinen kokemus on siihen piirtänyt jälkensä. Eli missä tahansa kehityksen vaiheessa olevan yksilön tiedot ja ymmärrys perustuvat niihin kokemuksiin, joita ympäristö on yksilölle tuottanut siihen elämänvaiheeseen mennessä.
• Empirismin mukainen havaintojen piirtyminen passiivisesti mieleen antaa periaatteessa melko yksinkertaiset lähtökohdat kasvatukselle ja opetukselle.
• Tieteen traditioissa on vaiheita, jolloin empirismin hengessä on pyritty muotoilemaan yleispäteviä opettamisen periaatteita (esim. behaviorismi).
• Empiristinen tulkinta mielen sisällöistä avaa suunnattomat mahdollisuudet mutta asettaa tätä kautta lasten ja nuorten kasvatuksesta ja kasvuympäristöstä vastaaville myös suuren vastuun.
• Immanuel Kantin mukaan teemme merkityksellisiä havaintoja esim. ilmiöiden välisestä kausaalisesta vaikutussuhteesta, koska meillä on jo valmiina tämä kausaalinen ajatus. Näin Kantin väite liittää havainnon ja ajattelua määräävät kategoriat yhteen. Kantin mukaan merkityksellinen kokemus on mahdollista vain siten, että aktiivinen mieli omien loogisten ennakkoehtojensa varassa jäsentää kokonaisuudeksi sen kaaoksen, jonka se aistien kautta kohtaa. Kantin oppirakennelma ei kuitenkaan ole psykologinen teoria, vaan filosofinen näkemys.
• 1900-luvulla korostettiin ympäristön voimakasta vaikutusta sosiaali- ja käyttäytymistieteissä. Näin ollen psyykkisiä ja sosiaalisia ilmiöitä selitettäessä pyrittiin kieltämään tai unohtamaan ihmisen biologinen luonne.
• Viimeisen vuosikymmenen aikana kiinostus ihmisen oppimisen ja ajattelun biologista perustaa kohtaan on voimakkaasti lisääntynyt: ihminen ei olekaan syntyessään ”tyhjä taulu”, vaan hänellä on paljon biologisesti määräytyneitä alaspesifejä valmiuksia, jotka määrittelevät ja rajoittavat sitä, miten yksilö pystyy havainnoimaan ympäristöään ja toimimaan siinä = nativistinen tai evoluutiopsykologinen suuntaus. 

Laiskottelija

Mä olen kyllä mahdoton laiskottelija ton koulun suhteen. Ei oo yhtään mun tapasta jättää luentoja väliin tai koulujuttuja roikkumaan. Miksi niin sitten on käynyt? Koska oon ilmeisesti nauttinut keväästä muilta osin - pitänyt itseni kiireisenä muilla jutuilla. Tämä kiireisenä pitäminen saattaa olla esimerkiksi kotikotona hengailua sallittua pidempään, sillä nytkin istun äiteen sohvalla villasukat jalassa, vaikka mun pitäs vissiin 10 min päästä istua luennolla. 

Jos kyseessä olis ihan kuka tahansa muu kun just minä, konrollihirmu ja yksi ankarimmista tyypeistä itselleen mitä tunnen, olisi tämä varmaan kauhean paheksuttavaa. Mä olen ehkä oppinut hölläämään - mikä on mun kohdalla vaan ihan hyvä. Toisaalta koulujutut on kasaantunut nurkkiin, joten mä koitan tän päivän purkaa niitä ahkerasti.

Aloitan keskiviikon ruokatunneista, jossa valmistui kaikkea herkkuja erilaisista taikinatyypeistä.

Omalle keittiölle napsahti pikkuleivät ja muffinit, johon tuli marenkia päälle. Muffinit oli söpöjä ja sai väriä mustaherukoista. Muna-sokerivaanhtotaikinaa esipaistettiin muffinivuoissa, jonka jälkeen päälle pursotettiin pieni marenkipilvi merjoineen.  Muna-sokervaahtotaikinan muuten voi melko helposti pilata varkaamalla liikaa - kannattaa olla todella tarkkana taikinaa valmistaessa, että vatkaa ainoastaan siihen asti, että tulavuus kasaa. Sitten kun saa vatkaimella kasin taikinan pintaan, pitöä ihan oikeasti lopettaa. Liikaa vatkattu taikina ei kohoa uunissa.

toi säälittävän pieni reppana on mun!

Muffinit vielä hertkeksi takaisin uuniin, ja valmista tuli. Pikkuleipätaikina pyörähti kätevästi vatkaamalla sulan voin ja sokerin, lisämäällä munan ja jauhot leivinjauheineen ja vaniljasokereineen. Teimme esimerkiksi hauskoja shakkiruutuja, jolloin taikina jaettiin ensin puoliksi, ja toiseen puolikkaaseen lisättiin 3 rkl kaakaojauhetta. Massa sai suklaisen värin, jonka jälkeen nämä kaksi massaa jatettiin sitten edelleen kahtia. Pyöriteltiin 3 tankoa, jotka astetiin aivan vierekkäin shakkiruudun muotoon. Sitten vain leikattiin alle sentin mittaisia keksijä ja uunin lämpöön. Todella suloisia ja helppoja tehdä!

Muissa keittiöissä valmistui muun muassa tuulihattuja, joiden paiston kanssa tulee olla tarkkana. Vesihöyry kohottaa nämä leivonnaiset, joten uunia ei saa avata paiston aikana tai muutenkaan kauheasti tömistellä ja riekkua uunin edessä. Ihan oikeasti, se häiritsee näitä hienohelmoja kohoamasta.. Yhdessä keittiössä rypytettiin myös suloisia karjanpiirakoita, joista tuli kerrassaan persoonallisia kun kaikki kävivät kokeilemassa ja rypyttämässä omansa. Minun piiraastani tuli säälittävän pinei - mutta ihan suloinen! Täytekakun reunojen siistimisen jälkeen jäo melko paljon yli sukalaista kääretorttupohjaa, joista teimme hienon hävikkikakun - kakkupohjaa, kermavaahtoa, marjoja ja rahkaa vain kerroksittain isoon lasiseen maljaan ja voila, ihana lohtukakku odottaa lusikoita. Kakku näytti juuri siltä, että se pitäisi tempaista kainaloon leffatuokion ajaksi neljän (tai kolmen jos on nälkäinen) kaveruksen lusikkaetäisyydelle.

Tuulihattut kahdella täytteellä

Munakasrulla kinkusta

ylimääräisenä tehdyt S-pikkuleivä; aikaa kun oli! Pyöritelty kanelissa ja sokerissa

karjalanpiirakat munavoilla

kolmen juuston päärynäpiiras

muffinipohjat odottavat esipaistumista

Seuraavaksi muistiinpanoja kahdelta kehitys ja oppiminen luennolta.

Ihmiseen liittyvät erilaisuuksia, jotka muuttuvat ajassa, on esimerkiksi paino, lihasvoima, ulkinäkö, uskomukset, arvot, motivaatio ja mielenkiinto. 

Ajattelun operationaaliset skeemat

•  8-12 v lapsi ajattelee konkreettisesti. Hän luokittelee asioita, haluaa ajatella ne pysyvinä ilmiöinä (esimerkiksi lukumäärän säilyvyys), järjestelee mielessään asioita ja ajattelee myös käänteisesti. Kun ihminen vanhenee, hänen ajattelunsa alkaa uudestaan olla enemmän konkreettista. Konkreettinen ajattelija tarvitsee ajattelun ja havainnoimisen tueksi tuttuja toimintoja, esineitä ja kokemuksia. Konkreettiselle ajattelulle on tyypillistä asioiden luokittelu, säilöminen ja järjestely sekä 1-1-vastaavuuden hakeminen ongelmatilanteissa. Jos oppimistilanne edellyttää pitkää seuraamista tai tietyn toimintaohleman noudattamista, tarvitsee konkreettinen ajattelija reseptiomaisen ohjeistuksen. Konkreettinen ajattelija ei aina ole täysin selvillä omasta tavastaan ajatella; ei kykene näkemään "teorioiden" ja tosiasioiden välisiä ristiriitoja.
•  12 ikävuodesta ylöspäin yleisyy formaali ajattelu, jossa voidaan hahmottaa esimerkiksi sama vesimäärä erikokoisissa astioissa hämääntymättä visuaalisesta näystä. Formaaliin ajatteluun kuuluu verrannollinen päättely, kombinatorinen päättely, todennäköisyyteen perustuva päättely, korrelaatioon perustuva päättely, korkeamman kertaluvun säilyvyydet (joista ei voi tehdä suoria havaintoja). Formaali ajattelija ymmärtää käsitteitä, riippuvuuksia ja teorioita, jotva ovat yhetydessä formaalia ajattelua luonnehtiviin skeemoihin. Formaali ajatteija tiedostaa, mikä on hänen oma näkemyksensä asiasta, ja mikä kuuluu johonkin tiettyyn teoriaan. Formaali ajattelija osaa suunnitella omaa toimintaa toimintaohjelman tavoitteiden mukaisesti. Hän soveltaa verrannollista päättelyä, luokittelua, säilyvyyttä ja järjestyksen asettamista spontaanisti ongelman niin vaatiessa. Hän pystyy myös kriittisesti arvioimaan omaa ajattelutyöntään, ja osaa siis tarkastaa johtopäätöksiensä oikeellisuuden vertaamalla niitä hankkimaansa tietoon. Konkreettinen ajattelija ei välttämättä aina kykene tällaiseen kriittiseen arviointiin. 

 Piaget ja kehitys ja oppiminen

Sveitsiläinen psykologi Jean Piaget tunnetaan laajalti lasten älyllistä kehittymistä selittävistä teorioista, joihin viitataan usein geneettisen epistemologian käsiteellä. Suurelta osin Piaget´n ansiona voidaan pitää kehityspsykologisen näkökulman tuomista kognitiiviseen psykologiaan. 

Piaget´n mukaan lapsi muodostaa oppimisprosessissa havaintojensa perusteella jäsentyneitä toiminta- tai tietokokonaisuuksia eli skeemoja. Skeemat kehittyvät Piaget´n mukaan akkomodaation ja assimilaation välityksellä. Assimilaatiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa vanhaan skeemaan ”sulautetaan” uutta informaatiota. Akkomodaatiossa vanhaa skeema hylätään kokonaan ja korvataan uudella.

Piaget´n mukaan lapsen älyllinen kehittyminen ja oppiminen tapahtuu kognitiivisten konfliktien kautta. Kognitiivinen konflikti tarkoittaa tilannetta, jossa lapsi huomaa omien tietorakenteidensa puutteellisuuden tai soveltumattomuuden ja seurauksena on uuden tietorakenteen, skeeman muodostuminen. Piaget korostaa kognitiivisen kehityksen yksilöllisyyttä. Hänen mukaansa kognitiiviset prosessit ovat yksilön tietorakenteissa tapahtuvia ja sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitys on aktivoida yksilöllisiä ajatteluprosesseja. Piaget´n mukaan erityisesti samalla tiedollisella tasolla olevien välinen vertaisvuorovaikutus synnyttää tehokkaasti kognitiivisia konflikteja oppimisprosesseissa oppijoiden pyrkiessä ymmärtämään toistensa käsityksiä.

Piaget´n kognitiivisen konfliktin käsitettä voidaan havainnollista niin sanotulla säilyvyyskokeella. Lapselle näytetään muovailuvahasta tehtyä palloa. Kun pallosta muotoillaan tanko alle kouluikäinen lapsi sanoo siinä olevan vähemmän muovailuvahaa, kuin pallossa, koska se on ohuempi. Kun vahaa muotoillaan edelleen ja siitä tehdään yhä ohuempi ja pitempi tanko lapsi saattaa sanoa, että vahaa on taas enemmän, sillä tanko on pitkä. 

Toinen teroa vs. Piaget

Tämän teorian mukaan ihmisen kyvyr ovat seurausta ennen kaikkea aiemmasta oppimisesta määriteltyjen kehitysvaiheiden sijaan. Oppilas on kerryttänyt aiempien kokemuksiensa kautta tietoa, joita soveltamalla ja joihin pohjaamalla hän ratkaisee uusia ongelmia. Oppilas ei voi suoraan siirtyä tekemään esimerkiksi ylemmän luokan vaativampia tehtäviä, jos hänellä ei ole taitoja vielä alemman vaatimustason tehtävistä. Johdonmukainen eteneminen tasolta tasolle on tyypillistä tässä teoriassa. Alemman tason taidot ovat siis edellytys ylemmän tason taitojen oppimiselle. Yleinen maailman kuva on seurausta tästä. Opettemiselle on tulavaisuudessa ehdotettu tällaisia suuntaviivoja:

• Kontekstiperusteinen opetussuunnitelma, joka ei siis pyri yleiseen tietoon
• Kohteista oppiminen, jossa fyysinen kohde tai tiedonalue on oppimisen kohde
• Ajattelun kehittäminen, eli pääpainon siirtäminen oppimiskyvyn kehittämiseen
• Yheteiskehittely sosiaalisena innovaationa = osallistava oppiminen elinvoimaisena oppimikäsityksenä ja internet teknologian infrastruktuurina

Tulevaisuuden kouluun voisi liittää tällaisia termejä: evolutionäärinen, ekologinen, itseorganisoituva, soveltava, yhteisymmärryksen rakentaja, monimutkaisuuden hyväksyjä, oman kehityksensä määrittelevä, kasvava, heittäytyvä, päivittävä, neuvotteleva.Haasteena on se, että tämän päivän ekaluokkalaiset ovat työelämässä vielä 2070 - luvulla, ja on kovin vaikeaa arvioida, millaista työelämä on silloin. Jos koulun yksi pääperiaatteista on valmistaa yksilöä työelämään, tulisi tulevaisuuden rakenteita hahmotella jo koulun kehittämisen kannalta. 

Mitä sitten luultavasti tapahtuu koulumaailmassa?  On arvioitu, että yksin opettamisesta siirrytään yhteisölliseen toimintakulttuuriin. Ilmiöpohjaisuus, autenttisuus ja pelillisyys ovat tulevaisuuden koulun tapa työskennellä. Koulun ulkopuolisia asiantuntijoita hyödynnetään opiskelussa.Koulun verkostoineen on muututtava jatkuvasti kehittyväksi, oppivaksi yhteisöksi. Tulevaisuuden koulussa kaikki ympäristöt ovat oppimisympäristöjä. Oppiminen laajenee myös virtuaalisiin tiloihin. Digitaalisuus ei ole itseisarvo, vaan teknologia sulautuu oppimisympäristöön, on huomaamatonta ja verkottunutta.

Opettamisen tulevaisuus

Suomalainen koulutusjärjestelmä on nykymuodossaan hieman jäykkä, eikä se kuuntele riittävästi opillaiden tai opettajien toiveita. Perusteltaan se on reaktiivinen, eli jatkuvaan toimintaa edellyttävä. Koulutusjärjestelmä ei kenties salli kokeiluja ja muutoksia.  Opetuksen ongelmana on keskittyminen liikaa ekspliittisessä tiedossa, kun pääpainon pitäisi olla osallistamisen mudoissa, eli oman aktiivisen asiantuntijuuden omaksumisessa.

Tulevaisuuden kouluun voisi liittää tällaisia termejä: evolutionäärinen, ekologinen, itseorganisoituva, soveltava, yhteisymmärryksen rakentaja, monimutkaisuuden hyväksyjä, oman kehityksensä määrittelevä, kasvava, heittäytyvä, päivittävä, neuvotteleva.Haasteena on se, että tämän päivän ekaluokkalaiset ovat työelämässä vielä 2070 - luvulla, ja on kovin vaikeaa arvioida, millaista työelämä on silloin. Jos koulun yksi pääperiaatteista on valmistaa yksilöä työelämään, tulisi tulevaisuuden rakenteita hahmotella jo koulun kehittämisen kannalta. 

Mitä sitten luultavasti tapahtuu koulumaailmassa?  On arvioitu, että yksin opettamisesta siirrytään yhteisölliseen toimintakulttuuriin. Ilmiöpohjaisuus, autenttisuus ja pelillisyys ovat tulevaisuuden koulun tapa työskennellä. Koulun ulkopuolisia asiantuntijoita hyödynnetään opiskelussa.Koulun verkostoineen on muututtava jatkuvasti kehittyväksi, oppivaksi yhteisöksi. Tulevaisuuden koulussa kaikki ympäristöt ovat oppimisympäristöjä. Oppiminen laajenee myös virtuaalisiin tiloihin. Digitaalisuus ei ole itseisarvo, vaan teknologia sulautuu oppimisympäristöön, on huomaamatonta ja verkottunutta.

Opettajan rooli tulevaisuudessa on enemmänkin tiedon kriittiseen tarkasteluun kannustajana ja oppiympäristöjen ohjailijana. Hän ei ole päävastuussa tiedon välittämisestä, vaan monet muutkin tahot, asiantuntijat ja etenkin teknologia osallistuvat opettamistapahtumaan ja tiedon välitykseen. Opettajia tarvitaan myös arvioimaan ja soveltamaan yleisiä operusperiaatteita yksilöiden mukaan, kun yhä enemmän halutaan tukea jokaisen yksilön omaa oppimiskykyä. Voidaanko vielä 2070 -luvulla käyttää kaikille suunnattua opetussuunnitelmaa, jonka pohjalta opettajat pitävät oppituntinsa, kun haluemm jo tänä päivänä huomioida luokassa olevat yksilöt erilaisine taustoineen? 

Tässä erään tutkijan näkemys tulevaisuuden koulusta: " Tulevaisuuden koulussa oppija pääsee käsiksi sähköiseen pulpettiinsa ja työpöytäänsä mistä tahansa ja koska tahansa, kunhan hänellä on käytettävissään selain ja internet-yhteys. Oppijan sähköinen pulpetti sijaitsee pilvessä, joten oppisisällöt, työkirjat sekä projektit, tehtävät ja läksyt eivät ole koskaan hukassa. Työasemaksi käy mikä tahansa päätelaite, jossa vain toimii selain. Myös vanha käytöstä poistettu työasema on voitu ottaa uusiokäyttöön ja laitteiden käyttöikä on saatu siten kaksinkertaiseksi verrattuna entisiin työasemapohjaisiin ratkaisuihin." Lähde täältä.

Digitaalinen kompetenssi ja oppimaan oppimisen kompetenssi ovat mielestäni näitä tulevaisuuden avainteemoja. Oppimisympäristöjä otetaan kattavammin huomioon, ja koulut muuttuvat varmasti paljon myös arkkitehtuurisesti. Perinteisistä luokkahuoneista katoaa varmaan ainakin pulpetit, joiden tilalle tulee erilaisia ATK-tiloja ja muita ympäristöjä. Tiloja erilaisille tutkimuksille, kokeille ja havainnoimiselle lisätään, ja oppilaan omaan tutkijuuteen ja oppimiskykyyn kiinnitetään yhä enemmän huomiota.

Mietteitä ajattelusta

Ajattelutyylien teorian luova, Carl Gustav Jung, tunnisti omissa tutkimuksissaan kahdeksan erilaista ajatteluun osallistuvaa osatekijää, joita hän kutsui ajattelun funktioiksi. Näistä tekijöistä neljä hoitaa sisäistä maailmaa ja neljä ulkoista maailmaa. Näiden tekijöiden yhteistoiminta mahdollistaa sen, että ihminen sopeutuu muita lajeja paremmin uudenlaisiin ympäristöihin. 

Jungin yksi keskeisiä havaintoja oli se, että yksi näistä ajattelun osatekijöistä alkaa hallita ajattelua kuin johtaja organisaatiotaan. Tätä tekijää hän nimitti ajattelun ykkösfunktioksi. Se voi olla mikä tahansa näistä kahdeksasta osatekijästä. Toinen Jungin havainto oli, että ihminen eikä kasvattaja tai opettaja voi vaikuttaa tämän ykkösfunktion valintaan, vaan se valikoituu persoonan muodostumisen mukana. Se on geeniemme ohjaamaa. Lisäksi Jung huomasi, että jokaisella on ajattelussaan yksi ns. tukifunktio, joka täydentää ykkösfunktion toimintaa. Muiden tekijöiden vaikutus on vähäisempi.