Lauantai-ilta, sauna lämpiää ja ulkona on kevät. Sen kunniaksi muutamia ajatuksia osallistavasta oppimisesta.
Osallistavan oppimisen idean mukaan koulu on vähän kaikkialla. Tällainen elämänkoulu tavoittaa lapset ja nuoret heille tyypillisissä ja mieleisissä ympäristöissä, joissa he ovat motivoituneita omaksumaan uusia asioita. Lisäksi tällaisissa ympäristöissä lapsi tai nuori harvoin toimii yksin, jolloin yhteisöllisen oppimisen idea toteutuu. Oppimista tapahtuu koulumatkalla, kavereiden kanssa puuhastellessa, harrastuksissa, iltapalapöydässä ja jopa pohdiskellessa sängyssä ennen nukahtamista. Tällainen koulun ulkopuolella tapahtuva oppiminen on kiinnostavaa, ja sitä pitäisi monipuolisemmin hyödyntää myös kouluissa. Koulussa opetettavat sisällöt pitäisi lisäksi paremmin avata ympäröivään yhteiskuntaan, jossa ihmiset loppujen lopuksi toimivat. Perinteinen luokkahuone on itsestäänselvä oppimisympäristö, jossa tapahtuva oppiminen on usein kielellista, numeraalista tai lineaarista. Muuttuisiko oppimisen tapa ja laatu, jos se vietäisiin erilaisiin ympäristöihin?
Oppimisen lähtökohdaksi on hyvä ottaa tekeminen, pelailu ja leikkiminen. Silloin lapsi tai nuori on kaikkein luonnollisimmillaan, ja tällainen tapa toimia on lapselle myös luontaisin. Me aikuiset turhan harvoin osaamme hyödyntää leikkiä opetuksessa, koska emme omassa arjessamme enää leiki. Leikki on kuitenkin lapsen tapa viettää aikaa, käsitellä asioita ja laajentaa omaa kokemusmaailmaansa. Miksi emme toisi opetusta lapsen kielelle, ja kokeilisi opetusta konkreettisen tekemisen ja leikin kautta?
Sugata Mitran mukaan oppiminen on itseorganisoituva prosessi. Tätä voisi havainnollistaa kurkiauran avulla; johtajan vaihtuminen on lähes automatisoitunut toimi kurkiaurassa. Sugata Mitran mukaan oppimista edeltää aina toiminta, ajattelu ja pohiskelu, jonka seurauksena syntyy ikään kuin "tuote", oppiminen. Vastauksen sijaan etsitäänkin kysymyksiä, asian prosessoimista ja sisäistämistä. Turhan usein koulussa uudet asiat käsitellään niin, että lapset käsittelevät asiaa kokeeseen asti. Käsitteet ja ilmiöt opetellaan visuaalisesti ulkoa kirjoja lukemalla, eikä itse ilmiötä oikeasti ymmärretä. Kokeeseen opetellaan vastaamaan ulkomuistista, ja opeteltu asia katoaa sitä mukaa, kun sen saa paperille rustattua. Pitäisikö koulussa harjoittaa jonkin laisia jälkikokeita, jossa kysyttävään asiaan palattaisiin vaikka muutaman kuukauden päästä? Lähes jokaisessa luokassa olemme silloin tilanteessa, jossa lapset eivät enää kyseisestä asiasta muista mitään. Olin kerran sijaisena pienessä koulussa, ja opettelimme biologian tunnilla tunnistamaan erilaisia lintuja oppikirjasta. Eräs poika viittasi, osoitti ja ulos ja sanoi: "Miksi me katselemme lintujen kuvie kirjoista, kun samalla ihan oikeat linnut lentää ikkunan ulkopuolella?" Minä en osannut tähän kysymykseen vastata, mutta se on jäänyt kovin elävästi mieleeni. Eihän siinä mitään järjeä olekkaa.
Vasta kun osaan esittää tenttialueesta tarkentavia kysymyksiä, olen alkanut sisäistämään asioita oikeasti. Sugata Mitran mukaan tällainen kysymysten keksiminen ja pohtiminen ovat oppimisen edellytyksiä ja myös oppimisen tulos. Kokonaisen oppitunnin voisi suunnitella tämän ideologian mukaan seuraavasti: kysymyksen ja ongelman esitteleminen ja kertominen (5 min), vastauksen ja lisäkysymysten etsiminen ja pohdiskelu yhdessä toiminnallisuuden kautta kokeilemalla, havainnoimalla, näkemällä, kuuntelemalla ja keskustelemalla (kaikkia aisteja hyödyntäen yhteistyönä muiden kanssa) 40-50 min ja lopulta vastusten ja lisäkysymysten esittely ja koonti 10-20 min. Pohdiskelu ja tekeminesen kautta lapsi oppii sekä hakemaan vastausta itse, että kuuntelemaan muiden ajatuksia ja mielipiteitä. Tällainen oppiminen ja asioiden läpikäyminen saattaisi olla lapsista jopa hauskaa, millaiseksi tämän hetken suomalaista koulua ei koeta. Oppimistulokset ovat kyllä hyviä, mutta kouluviihtyvyydessä on tutkimusten mukaan roimasti parantamisen varaa. Sugata Mitran mukaan koulussa opettajan pitäisi myös tulla lähemmäs oppilaita; hierarkiat voisi vähitellen poistaa niin, että jokainen luokkahuoneessa oleva henkilö olisi lähes tasavertainen toimija.
Koulumaailmassa haasteena on oppilaiden oman osaamisen riittävä hyöydyntäminen. Meillä on vaikka minkälaisia moniosaajia ja pieniä neroja erilaisilla alueilla, ja tällaista osaamista huomioidaan koulussa. Koulun tulisi tehdä yhetistyötä sellaistan muiden oppiympäristöjen kanssa, jossa lapsien vahvuuksia esiintyy. Joku on taitava liikkuja metsässä, joku osaa kalastaa, joku rakentaa pienoismalleja, joku huovuttaa tossuja ja joku hoitaa ontuvan hevosen jalkaa. Tällaiset asiat on opittu koulussa, lähipiirissä, kavereilta ja etenkin omien kiinnostuksen kohteiden kautta. Silloin motivaatio on ollut paikallaan ja tietoa on hankittu itse aktiivisesti. Näitä taitoja voitaisiin hyvin testata jälkikokeella, sillä muutaman kuukauden aikavälillä taito on edelleen vahvasti muistissa. Jos koulu tekisi systemaattista yhteistyötä muiden oppimisympäristöjen kanssa, mitä haasteita se toisi meille opettajille? Työnkuvamme kenties muuttuisi, ja myös ammattitaidon vaatimukset. Joutuisimme opettelemaan laajempaa yheis- ja tiimityöskentelyä. Opettajan vastuu kasvaa entisestään, kun vastuu pedagogisen yhteisön johtamisesta kasautuu etenkin opettajille. Opettelisimme asioita lapsilta, jolloin tulisimme lähes automaattisesti heidän kanssaan samalle viivalle. Opettajien lisäksi on muitakin pedagogosia ammattilaisia, joiden suunnannäyttäjia opettajien koulutus valmentaa. Vaikka opettaja on moniammattillisen yhteistyön pedagoginen johtaja, muutos ja kehittyminen lähtee ennen kaikkea yhteisöstä. Voisiko koulua johtaa sillä idealla, että koulu avataan lähiympäristöön? Tämä lähiympäristö tarkoittaisi fyysisen ympäristön lisäksi myös virtuaalista ympäristöä, jossa lapsi jo lähtökohtaisesti elää. Etenkin teknologian käytöstä saamme vielä tulevaisuudessa oppia lapsilta; he ovat syntyneet tähän tieto- ja teknologian yheteiskuntaan, jolloin siihen liittyvät tiedot ja taidot omaksutaan kielen tavoin lähes automaattisesti. Meidän opettajien tulee tietoisesti ponnistella ja opetella näitä taitoja, ja kuka niitä paremmin meille opettaisikaan, kun luokassamme olevat lapset ja nuoret?
