Tulin juuri Sapkon pelistä, joka tällä kertaa ei päättynyt toivotulla tavalla. Pojat pelasivat silti hienosti, hyvä Savonlinna!
13.11 Harjoittelun kolmas päivä
Aloittelin harjoittelun kolmatta päivää yheteisellä seminaarilla. Siellä oli aiheena käyttöteoriat, joten ensiksi muutama sana niistä.
Käyttöteorian lanseerasivat ensimmäisinä Argyris& Schön,
ja se liittyy yksilön arvomaailmaan ja kuvastaa sitä, kuinka todellisuudessa
käyttäydymme. Käyttöteoria on ihmisen toimintaa, valintoja ja päättelyä. Se on
tosiasiallisesti sisältä ohjautuva malli, joka vaikuttaa toimintaamme. Käyttöteoriaan
liittyy ristiriitoja, eikä ihminen toimi aina ajatuksensa mukaisesti. Tämä voi
olla myös tiedostettua, josta juontaa sanonta ”Älä tee niin kuin minä teen,
vaan niin kuin minä sanon”
Opettajuuden käyttöteorioihin vaikuttaa:
- Muistot kouluajoilta (ennakkoluulottomuus, vuorovaikutussuhteet)
- Omat arvot (suvaitsevaisuus, kestävä kehitys, yhteiskuntakriittisyys, taide, "learning by doing")
- Koululuokan tehtävät (opinnolliset- ja ihmissuhdetehtävät, ympäristö, yhteisöllisyys, turvallisuus)
Uskontoa pienille (2 lk)
Kävin pyörähtämässä kakkosten ussassa, lähinnä pääsin katselemaan ja seurailemaan omien tarinoiden kirjoittamist. Uskonnon kirjasta oli luettu opettavainen satu, ja nyt siitä tuli keksiä oma, viiden lauseen tarina. Tarinassa esiintyi isoja aihealueita, kuten "elämä". Oli hauskaa päästä tällaiseen vanhanmallin opetustilanteeseen, jossa padit lepäsivät pulpeteilla ja lapsilla oli edessään rehellisesti kynä ja tarinavihko. Läksyksi jäi lukea satu vielä uudelleen, ja kirjoittaa tarina loppuun. Opettaja herätteli lapsia tunnin päättymiseen sanomalla "Kirjoita aloittamasi lause loppuun, kirjoita sitten loput läksyksi ja näytä aikuiselle ennen kuin siivoat tavarat". Selkeää ohjeistusta seurasi selkeä toiminta, ja lapset puuhastelivat lauseet loppuun ja näyttivät (ilokseni) minullekkin läksymerkinnät.
Toisen uskonnon tunnin vietin hieman isompien lasten, ihan oikeasti jo nuorten, kanssa. Menin siis seuraamaan 7 lk. uskontoa, jossa käsiteltiin tänään Abrahamia. Opettajalla oli hyvä ote lapsiin, sellainen "ystävä auktoriteetti", joksi sitä haluan kutsua. Opettaja on oppilaille ystävä ja rento niin kauan, kun mielenkiinto ja rauha säilyy luokassa. Tarpeen tullen ote on napakka, ja kerrasta uskotaan. Sellainen haluaisin varmaan itsekin olla, sillä "valta" on piiloista, eikä kukaan nuorista laita opettajaa millekkään ikävälle jalustalle, vaikka luokassa ei teekkään mieli kokeilla rajoja. Olen huomaannut, kuinka mies opettaja saa tällaisen ystävä-auktoriteetin luotua kuin tyhjästä. Voi olla poikaporukan silmissä se "mukava ja just rento" - uskonnon maikka, jonka kanssa työskentely sujuu silti rauhallisesti ja oppimista tapahtuu. Jos minä olen joskus yrittänyt ottaa kaverillista otetta nuoriin, tulee minusta lähes välittömästi yksi heistä, eli ihan kiva vissiin, mutta myös kaiken kunnioituksen menettäjä. Olen samalla viivalla, en siis enää opettaja, jota vähän niin kuin pitäisi totella ja kuunnella.
Oppitunnin rakenne oli samankaltainen kun aiemmissakin luokissa on ollut, hieman tiivimpi vain kun kyse on vanhemmista oppilaista. Ensin kerrattiin läksy, melko napakalla otteella kuullustellen. Opettaja ei kokenut tarpeelliseksi herättää viittaamaan, vaan rehellisesti esitti oppilaille kysymyksiä ilman näiden omaa aloitetta. Toisaalta toimii, toisaalta saattaa ahdistaa joitain, jotka ovat hieman hiljaisempia. Tällainen menettely saattaa luoda kuitenkin sellaista positiivista painetta tehdä ne läksyt oikeasti, kun tunnilla saattaa joutua avaamaan suun. En tiedä, kannustaako sellainen kuitenkaan oppilaan omaan aktiivisuuteen, sillä asetelma on on selkeästi valtaa käyttävä ja vallan alla oleva. Nuori ei pääsee tässä menetelmässä päättämään ainoastaan siitä, miten muotoilee vastauksen. Suoraan kysymykseen kaivataan kuitenkin suora vastaus, ilman omaa pohdintaa, variaatiota tai kyseenalaistamista. Silloin oppimistapahtuma on mekaaninen, ja vastataan juuri sitä, mitä tuo toinen haluaakin.
Uusi asia kästeltiin niin, että taululle heijastettiin avainsanoja ja henkilöiden nimiä. Muodostui sukupuu ja muuta sellaista, joiden pohjalta opettaja sitten kertoi tarinoita ja kulki luokassa. Hän ei fyysisesti ollut työpöydän takana, mikä oli mielestäni ihan mukavaa. On jotenkin luontevampaa siirtää tietoa, kun tulee rehellisesti oppilaiden sekaan. Silloin auktoriteetti asetelmakin on heti pehmeämpi. En myöskään luokkatilaan tullessani ihan heti hahmottanut, missä opettaja istuu eli mihin suuntaan ne pulpetit nyt oikeastaan osoittavat. Oppilaat istuivat vähän sikin sokin eri suuntiin, opettajan pöytä oli toisella edustaalla ja sen vastakkaisella seinällä oli liitutaulu ja valkokangas (en muista tälle sitä oikeaa nimitystä). Se oli oikeastaan ainoastaan piristävää ja positiivista, sillä miksi opettajan pitäisikään olla aina helposti bongattavissa ja keskiössä. Tällainen asetelma tosin pakottaakin opettajaa liikkeelle tuolinsa takaa, kun katseet ovat usein kuitenkin kohdistettu juuri taulun suuntaan. Tätä ideaa voisi hyvinkin hyödyntää omassa luokassa!
Kun nyt pääsin vauhtiin tämän uskonnon kanssa, olin vielä kolmannenkin tunnin. Nyt oli vuorossa ysiluokkalaiset, ja erilaisiin uskontoihin keskittyneet esitelmät. Oppilaat työskentelivät ATK-luokissa ja puuhailivat siis omia esitelmiään valmiiksi. Oma roolini oli pyöriä ympyrää, ihastella, kommentoida ja jakaa vinkkejä. Pääsin esimerkiksi yhden ryhmän makutuomariksi meditaatiomusiikkia valitessa, heidän uskontonsa oli mikäpä muu kuin buddhalaisuus. Ysiluokkalaisissa näkyy sellaista selkeää jakautumista niihin tunnollisiin tyttöihin ja poikiin, jotka kulkeva reppuselässä, ovat hymyileviä ja ujoja, usein sellaisia hiljaisia tai vähän välinpitämättömiä. Koulumenestys vaihetelee, mutta usein ainakin tytöt ovat tunnollisia ja pärjäävät hyvin. Sitten on niitä "kovistelijoita", joissa tytöt meikkaavat vahvasti, repläävät kännyköitä ja avaavat facebookin kun silmä välttää. Pojat taas poksauttelevat energiajuomia, käyvät salaa kaupassa ja keikkuvat tuolilla. Housut roikkuu ja kielenkäytössä on parantamisen varaa. Toisaalta nämä nuoret ovat oikein fiksuja ja mukavia, ja kyllä heidänkin kanssaan pärjää. Luulen, että oma "yläastekammoni" kohdistuu juur tällaisiin tyttöihin. Minä en osaa käsitellä murrosikäistä, vaikka omasta vastaavasta vaiheestani ei ole kauan aikaa. En oikein tiedä, haluavatko nämä nuoret esimerkiksi minun huomiotani, jutteluani, vai pitäisikö pysyä niin kaukana kuin suinkin. Jos huomautan purkkapallon poksuttelusta tai juuri siitä avatusta facebookista, saanko murhaavan katseen ja haukut tyttöjen vessassa jälkeenpäin, vai ymmärtävätkö nämö nuoret etten tee sellaista kiusatakseni. Minun vain täytyy tehdä niin.
Uskonnon tuntien jälkeen meillä oli vielä tapaaminen työpajan merkeissä. Harjoittelussa on tarkoitus vetää yhdessä ryhmän muiden opiskelijoiden kanssa työpaja, jonka aiheena on tapakasvatus. Työpajaan osallistuvat sekä kotiluokkamme 2 lk, että yksi luokallinen seiskoja. Koska on kyse yhdyskoulusta, on kivaa ja tärkeääkin tehdä välillä jotain yhdessä "pienten ja isojen" kesken. Me hahmottelimme jakaantumista 8 ryhmään, ja erilaisten aiheiden pohtimista pienten tarinoiden avulla. Teemme kartongista ison ihmisen hahmon, jonka jaamme 8 osioon: jalat, kädet, keskivartalo + sydän, korvat, suu ja silmät + pää. Jokaiseen osioon liitetään tarina, jota sitten pohditaan ryhmän kesken: Mistä keskeisestä asiasta tässä tarinassa on kyse? Mikä on tarinan opetus?
Minulle jäi keksittäväksi tarina empatiasta, sillä vastuullani on keskivartalo + sydän -ryhmä.
"Olipa kerran kaksi perhosta. Eräänä päivänä niiden leikkiessä hieman liian lähellä suuren hämäkin verkkoa, toinen perhosista takertui siivistään siihen kiinni. Illan hämärtyessä suuri hämähäkki palaisi takaisin verkolleen, ja silloin perhonen olisi pulassa. Koska perhoset olivat mitä parhaimmat ystävät, sai toinen perhosista idean siitä, miten auttaa ystävää pulassa: Perhonen päätti tarketua tahallaan verkkoon kiinni. Perhoset olivat nyt samassa tilanteessa, kiikissä verkossa, mutta yhdessä ne pystyivät puolustautumaan suurta hämäkkiä vastaan. Perhoset sinnittelivät aikansa yhdessä, kunnes vanhemmat tulivat apuun. Molemmat perhoset pääsivät turvallisesti kotiin. Asettumalla ystävänsä asemaan toinen perhosista ratkaisi todella pulmallisen tilanteen. Mistä tässä tarinassa oli kysymys?"
Tässä olisi ensimmäinen versio empatia tarinasta, mutta saatan kyllä tekaista vielä muutamia lisää. En ole täysin tyytyväinen. Nyt kuitenkin alan pakkailla kimpsuja ja kampsuja, sillä huomenna menen pitkästä aikaa kotikotiin käymään. Hyvää yötä!
