Tulin tänne pohtimaan tehtävää siitä, millainen kasvattaja minusta on kehittymässä.
Minä kasvattajana
Listasin alle ominaisuuksia ja
arvoja, jotka haluaisin koulutuksen ja saamani kokemuksen kautta omaksua
mahdollisimman hyvin. Niiden kautta minusta tulisi sellainen kasvattaja, joka
tekee työtä lasten ja nuorten parissa omalla persoonallaan, kehittyy ja
kehittää, tekee yhteistyötä, oppii tunnistamaan omia voimavarojaan ja jaksaa
niiden avulla työssään sekä on kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja ajasta.
Omana itsenä toiminen. Opettajan ammatti on ihmissuhdeammatti,
joten ajoittain voi olla vaikeaa erotella työminää ja kotiminää. Erilaisten
roolien laittaminen päälle ja taas pois päältä voi myös olla rankkaa.
Kasvatusvastuun kohdalla herää myös kysymys, voiko kukaan oikeasti kasvattaa
olematta täysin oma itsensä? Toki erilaisia rajoja voi asettaa ja tietoa
ympäröivästä maailmasta välittää mekaanisesti erilaisten materiaalien ja
käytänteiden kautta, mutta mitä tällainen kasvatus todellisuudessa antaa
lapselle? Mielestäni kasvattaja kasvattaa etenkin sen oman henkilökohtaisen
elämänkokemuksensa pohjalta, joka on jokaisella kasvattajalla ainutlaatuinen.
Kasvattaja jakaa vilpittömästi kasvatettavalle tietoa ja ohjeita, joista kokee
olevan kasvatettavalle jotakin hyötyä. Hyödyn lisäksi tämä tieto on eräänlaista
raakamateriaa, josta kasvatettava itse jalostaa omiin arvoihin soveltuvan
toimintamallin. Jokaista ohjetta oppilas varmaankin ensin puntaroi; Miksi noudattaisin
ohjetta? Onko siitä minulle jotakin haittaa, jos jätän noudattamatta ohjetta,
vai kenties jotakin hyötyä? Kaverit saattavat ihailla, jos poistun koulun
alueelta, mutta kotiväki pahastuu, kun kuulee minun rikkoneen koulun sääntöjä.
Kumpi painaa vaakakupissani enemmän? Kasvattaja antaa kasvatettavalle näitä
pohtimisen aiheita sitä henkilökohtaista kasvuprosessia varten, jonka jokainen
lapsi käy läpi. Ilman ohjailua ulkopuolelta prosessi ei käy normaalisti tai se
saa kenties liian vähän materiaa toimiakseen. Jos tämän prosessin tuloksena
oppija kokee, että kasvattajan neuvo tai ohje tuotti hyvän lopputuloksen,
nauttii kasvattaja siitä hetkestä lähtien enemmän arvostusta. Tämä arvostus
taas aiheuttaa sen, että kasvattajan ohjeet ja tieto painavat oppijan vaakakupissa
usein enemmän. Tähän arvostusta nauttivaan tilaan kasvattaja pääsee mielestäni
sitä nopeammin, mitä enemmän kasvattaja tekee työnsä omana itsensä ja oman
elämänkokemuksensa äänellä. Siksi hyvä kasvatus toteutuu sitä nopeammin, mitä
enemmän kasvattaja luottaa omaan itseensä ja omiin ainutkertaisiin
kasvattajantaitoihinsa.
Uteliaisuus. Arvosta opettajuudessa siis loputonta tiedonjanoa.
Silmät täytyy pitää avoinna maailmaan, mutta ennen kaikkea myös ihan
lähiympäristöön. Mitä läheiset ihmiset ja heidän toimintansa ja palautteensa
kertovat minusta? Milloin teen liikaa töitä ja milloin tarvitsen
hengähdystauon? Opettaja kokee jonkun aineen täydellisen hallitsemisen sijaan
olevansa kiinnostunut jostakin aineesta, jota pohditaan yhdessä oppilaiden
kanssa. Kun minusta tulee terveystiedon opettaja, en mene oppilaiden eteen
paasaamaan terveydellisistä seikoista vaan menen heittämään ilmoille erilaisia
ajatuksia ja väitteitä; oppilaat saavat työstää niitä sekä itsenäisesti että
minun avullani eteenpäin.
Yhteistyö. Opettaja tekee työtä pääasiassa yksin, mutta minusta ei
tule yksinäistä opettajaa. Ympärilläni on opettajakollegoita, joilta toivon
tarvittaessa saavani apua. Toisilta saa heidän ammattitaitonsa ja osaamisensa
lisäksi työvuosien tuomaa elämänkokemusta, joka on aina ainutlaatuista. Tieto
on jo olemassa ja se on jo kaikkien saatavilla, mutta yksilölliset kokemukset
ovat niitä, joita ainoastaan kukin opettaja yksilönä voi muille jakaa.
Ajanhermolla pysyminen. Millaisena koulu näyttäytyy 10 vuoden
päästä? Mitä kaikkea globalisaatio tuo suomalaiseen kouluun? Millaisessa
ympäristössä itse kenties työskentelen tulevaisuudessa? Ja mitä haittaa minulle
on siitä, että en kenties saa omasta koulutuksestani eväitä tulevaisuuden
kouluun, sillä opettajakoulutus ei ole vielä uudistunut. Murros koskettaa
kenties ensin koulua, ja vasta sitten meitä opiskelijoita. Mitä annettavaa minulla
on lapsille, kun he ovat tässä pyörteessä osaavia, kriittisiä ja itsenäisiä?
Nöyryys. Vaikka maailman parasta opettajaa ei oikeastaan voi
määritellä, ei vallanhimoinen nöyryyttäjä silti sovellu alalle. Tietty
ammatillinen ote täytyy tekemisessä aina säilyttää. Opettajan pitää rakentaa
oma pedagogiikkansa ajanjakson ja oppilasaineksen mukaan; pelkkien ismien ja
mallien omaksuminen ja ulkoa opettelu ei tee kenestäkään hyvää opettajaa.
Tärkeintä on löytää oma tapansa olla opettaja, oma tapansa soveltaa ja käyttää
oppimaansa ja tietämystänsä oman persoonansa rajoissa. Suomessa "opettajakorsetti"
on itsesidottu, sillä täällä ei ylipäätään pakoteta ketään tietynlaiseen
muottiin. Paras opettaja löytyy parhaimmassa tapauksessa pelistä, sillä juuri
sinä toimit niin, kuin itse parhaaksi näet.
Elinikäinen oppiminen. Oppiminen on tiedon ja informaation
jakamista. Oikeasti tieto on kuitenkin sitä, että nämä irralliset palaset
tietoa muodostuu oikeiksi kokonaisuuksiksi. Meidän tulee nähdä, miten asiat
liittyvät toisiinsa, miten suuret kokonaisuudet muodostuvat, ennen kuin voimme
puhua oppimisesta. Opimme jatkuvasti kaikkialla, paikasta ja ajasta
riippumatta. Saamme jatkuvasti informaatiota ja teemme havaintoa ympäristön ja
ympärillämme olevien ihmisten toimesta. Tärkein ja paras oppimisympäristö tänä
päivänä ei siis välttämättä ole koulu; sen merkitys on ilmeisesti pienenemässä
jatkuvasti. Kirjoitat googleen "miten leivon kuppikakun?" ja sinulla
on 2 minuutissa monta reseptiä saatavilla. Oppimista ja informaatiota saa
jatkuvasti sosiaalisen median, harrastusten ja ystävien kautta. Tiedon
opettamisella koulussa ei ole enää samalla tavalla merkitystä, sillä saman
tiedon saa hankittua muualtakin ja paljon helpommin. Tiedon hankkiminen ja
tiedon tuottaminen on "demokratisoitunut". Kuka tahansa voi hankkia
tietoa ja kuka tahansa voi tuottaa tietoa. Tiedon opettamisella ei ole
merkitystä, vaan merkitystä on sillä, mihin asiat liittyvät ja mitä merkitystä
niillä on juuri minulle? Irrallisella tiedolla ei ole enää niin väliä,
kokonaisuus ratkaisee.
Koulu, koti ja yhteiskunta
Murrosvaihe missä suomalainen
koulu nyt on, on seurausta maailmalla tapahtuvasta myllerryksestä. Kun tietoa
on saatavissa helposti ja paljon, koulun perinteinen tehtävä on arvioitava
uudelleen. Näin ollen myös opettajien tehtävä ja työnkuva on arvioitava
uudelleen. Jos kysyt asiasta tutkijoilta, yksimielinen vastaus on jotakuinkin
tämän kaltainen; opettajan tehtävä on olla niin sanottu sillan rakentaja
oppilaiden ja oppimisympäristöjen välillä. Opettaja on oppimisen mahdollistaja,
joka luo oppimisympäristöjä. Opettaja on fasilitaattori, eli hänen tehtävänsä
on rakentaa mahdollisuuksia oppimiseen. Tämä voi konkreettisesti tarkoittaa esimerkiksi
reissua museoon tai Heurekaan, jonnekin, missä lapsi tai nuori pääsee
tutustumaan, havainnoimaan ja ihmettelemään. Nykyinen tapa käydä koulua ja
opiskella, siis viettää koulupäivää, ei sovi yhä suuremmalla osalle lapsia ja
nuoria. Yhä suurempi osa lapsista ja nuorista joutuu mielekkään oppimisen
ulkopuolelle. Tämä on suuri haaste koulumaailmalle, ja koen että myös me
opettajaopiskelijat olemme siitä vastuussa.
Tämän lisäksi opettajalla on
toinenkin, vielä suurempi rooli. Tämä ei välttämättä ole kovin mieluinen,
eivätkä kaikki sitä oikeastaan haluaisi ollenkaan. Tämä on kuitenkin
välttämätön, ilmaisee OPS:in perusosio. Opettaja on aikuinen kasvattaja, eikä
opettajuudella ei ole iän kanssa mitään tekemistä. Aikuisuudessa on kyse ihan
muista asioista kuin numeroista.
Yhteiskunnassa on valtavan paljon
ihmisiä, jotka voivat huonosti. Tämä heijastuu eittämättä myös kouluun; tänä
päivänä kouluissa on kenties ennätysmäärä huonosti voivia ihmisiä, niin
luokassa kuin opettajien huoneessakin. OPS 2016 kirjoittaa; koko kouluyhteisön
pitää olla vastuussa sen jäsenten hyvinvoinnista. Siellä sanotaan kutakuinkin
näin; koulun pitää ennen kaikkea olla hyvinvointia lisäävä kasvatusyhteistö.
Näin ollen yhteiskunnan sopii odottaa, että koulussa oppilaiden ja
henkilökunnan on hyvä olla. Kun voidaan hyvin, niin opitaan. Kun opitaan, niin
voidaan hyvin. Kun saa itselleen jotain uutta, voi paremmin, ja toisinpäin.
Entä miten lapsen koti on mukana
kaikessa tässä? Olemme kenties menossa siihen suutaan, että lapsen koti
tehdäänkin tulevaisuudessa kouluun. Koulussa puututaan yhä enemmän lapsen
tapakasvatukseen, ja lapsi saa kenties koulusta kodinomaista rakkautta ja hellyyttä.
Kodin vastuu lapsen kasvatuksesta on vähenemään päin, ja tämä kumpuaa suoraan
vallitsevasta ajatusmaailmasta. Lapselle ja perheelle on kenties kotona entistä
vähemmän aikaa, ja ajasta halutaan tehdä lapselle mahdollisimman mieluinen ja
kodista ”paras paikka maailmassa”. Näin ollen siellä saa ikään kuin tehdä mitä
tahansa, syödä mitä tahansa ja käyttäytyä miten tahansa. Koulussa sitten
opitaan, ajattelee nykypäivän vanhempi. Koululla ei kuitenkaan lähtökohtaisesti
ole yhdenkään lapsen huoltaja, vaan lapsen hyvinvointi ja kokonaisvaltainen
kasvatus on tiivistä kodin ja koulun yhteistyötä. Koti voi myös antaa tiukkaa
palautetta siitä, jos lapsen henkilökohtaisiin asioihin puututaan liikaa. Koti
vaatii opettajilta hurjan paljon, ja haluaa päästä vaikuttamaan ja valitsemaan
lapsellensa koulun lisäksi myös opettajan. Opettajan pitää olla iältään nuori
mutta hänellä täytyy silti olla monen vuoden työkokemus, hänen tulee olla
empaattinen ja äidillinen mutta silti tomera ja jämpti
