Mitä kuuluu kesään?

Viimeisimmästä kirjoituksesta on kulunut jo pieni ikuisuus, mutta niin on opinnoistakin. Pääsiäiseen päätettiin käytännössä eka vuoksi köksää, mitä nyt rustailin vielä muutaman tentin ja roikuin pari ylimääräistä viikkoa Savonlinnassa - kotona.

 

Savonlinnasta tulikin yllättäen koti numero 1 ensimmäisen vuoden aikana. Mun pieni (ja kylmä..) asunto, Villa Aria, puistokatu ja kello viideltä tyhjentyvä kaupunki. Kaikkine vikoineen, hiljaisine katuineen ja pysähtyneisyydenkin alla Savonlinna oli juuri sellainen paikka, jota tarvitsinkin. Ystävän sohvalla notkutut talvi-illat, pieni ja nuhjuinen sali lähellä omaa kotia, yliopistolle vievä raivostuttava mäki ja pieni luomukahvila, jossa tuli käytyä aivan liian harvoin. Elämää nähnyt ja vanhalla fiiliksellä ladattu elokuvateatteri ja tiistai-illan elokuvat (jotka joko katsoi loppuun tai ei, sinä päätät), maailman paras perjantaipizza Caperosta syntisen hyvällä gluteenittomalla pohjalla, koulussa valmistetut ja koetut makuelämykset, rutiiniksi muotoutunut lenkkirupeama, Villa Arian kerhohuoneella vietetyt tunnit tanssien ja pilkun jälkeen kotiin raahautuminen - kaikessa hiljaisuudessa. Citymarketin epäkäytännölliseen järjestykseen tottuminen ja sitä täällä Porvoossa jopa kaipaaminen, ihmiset, keskustelut, kirkkaan oranssit haalarit, unelmointi ja nuoruus. Vilpittömät keskustelut lasten kanssa ja syttynyt (ajoittainen) mielenkiinto kasvua, kehitystä ja kasvatusta kohtaan, päiväunet äidin vanhalla matolla, istuminen autossa ja bussissa kyllästymiseen asti ja kyydeissä käydyt keskustelut, ilo päästä ajoittain Porvooseen ja perheen ja ystävien kanssa vietetty aika (joka vain tuntuu monta kertaa paremmalta, kun hetkiä on hieman harvemmin), ihmisenä kasvaminen ja jollakin tavalla entisestä irti päästäminen, asioiden hyväksyminen ja eteenpäin jatkaminen. Parantuminen, suruttomuus ja maailman ihanin naapuri, jonka kanssa alkoi yllättäen todella ihana ystävyys. Ihastuminen ja taas uudelleen ihastuminen - poikiin, mutta myös tanssiin ja elämään. Liikaa viiniä ja valitusta mutta ei huonoa omaatuntoa, juhlimista myös hillitysti. Filkkarin irtokarkkeja vain sen takia, että saa paperisen bussin biojätettä varten sinkkutalouteen, lukuisia jäätelöhetkiä (kyllä, keskellä paukkuvia pakkasia), erilaisia rämäreissuja ympäri Suomea, edustustakin ja oikeaa asiaa. Myös opiskelua, vaikka näin keväällä hieman vähemmän. Perfektionismin kuoppaamista jonnekkin, mistä sitä toivottavasti ei tarvitse enää kaivaa esiin.

 

Täydellisestä vuodesta puuttuu ainoastaan täydellinen reissu Suomen rajojen ulkopuolelle. Se toivottavasti korjaantuu elokuussa, kun lähdemme valtaamaan Eurooppaa. Alkuperäinen unelmieni koulu Jyväskylässä jää myös haaveeksi, sillä pääsykoekirjoja en vain saanut auki. Ne oli kenties liimattu kiinni tai sitten joku vain juksasi minua? Tai sitten tein tietoisen (tai alitajuntaisen) päätöksen olla panostamatta kokeeseen, joka veisi minut pois Savonlinnassa. Sillä sinne minä haluan syksyllä palata - en malta odottaa!

Mitä kuuluu kevääseen?

Millainen kevät nyt sitten on ollut. Olen laiskotellut, kuunnellut lintujen laulua, jättänyt juttuja viimetippaan, haahuillut kaupassa ja haaveillut uutuuksista (lähinnä herkuista), istunut koneen ääressä tekemättä yhtään mitään, kuunnellut ylen radiota ja yrittänyt sivistää itseäni, juhlinut oman mittapuuni mukaan paljon ja treenin myötä kehittynyt niin että toleranssini on kasvanut, ollut himoksella pelkässä afterski tarkoituksessa, ollut kahdella keikalla (Elli <3), soittanut isälleni synttäri puhelun Turkuun, löytänyt juoksun uudelleen ja ollut levoton jos en ole päässyt lenkkipolkuja kuluttamaan, käyttänyt liian vähän aikaa ja energiaa kouluun ja stressannut liian vähän, järjestänyt ensimmäisen pitopalvelun ikinä, valvonut myöhään ihan vain tekemättä mitään, nauttinut hiljaisuudesta, ollut sopivasti onnellinen,  ravannut työhaastatteluissa ihan vain kokemusmielessä sillä kesätyö on varmistunut jo kauan sitten, sopinut asioita ja vältellyt myöhemmin vastuuta, potenut huonoa omaatuntoa ja pärjännyt todella lyhyillä unilla. Kevät on ollut ihan hyvä.

 

 

Tenttikirjat kuumottelevat joka nurkassa (keskiviikkona olisi kolme!!) ja huomenna järjestän ystäväni kanssa juhlat. Järjestän juhlat myös kotikotona lauantaina. Aloin jo miettiä, että ikääntymiseni ei ole niin hieno asia tosiaankaan, että sitä pitäisi näin kovasti juhlia. Mutta toisaalta juhlien järkkääminen on ihan kivaa, varsinkin näin kun ei itse tee juuri mitään asioiden hyväksi. Olen ollut kauhean laiska ja parannan huomenna tapani leipomalla juhliin edes jotain.

Koulu päättyy keskiviikkona, ainakin joltakin osin. Fyysistä läsnäoloa ei enää ole. Aion kuitenkin palata tänne Savonlinnaan jo heti ensi viikolla pääsiäisen jälkeen, noutamaan pyöräni ja pakkaamaan tavaroita. Muuton hoidan vasta joskus toukokuussa, sen olen ihan tahallani jättänyt sinne. Olen todennut, että elän liian saamatonta vaihetta muuttaakseni nyt huhtikuussa.

Hyvä, paha motivaatio

Tulin kehitys ja oppiminen - opintojakson puitteissa pohtimaan Kasvatuspsykologia teosta (Lehtinen & kumppanit 2007).

Teos ei ollut helpoimmasta päästä lukea, ja sisältöön piti keskittyä ihan toden teolla. Pidän teoksista, jotka noudattavat selkeää rakennetta ja joista on löydettävissä säännönmukaisuuksia. Teokset on usein jaettu päälukuihin, joita tästäkin kirjasta löytyi 10. Luvut eivät olleet suunnilleen samanpituisia, mitä voisi olettaa, vaan lukujen sivumäärissä oli huimia eroja; pisin oli yli 100 sivua, lyhyin vain muutaman sivun mittainen. Tällainen pituuksien vaihtelu vaikutti jo siihen, että joistakin aihealueista raapaistiin vain pintaa. Esimerkiksi kasvatuspsykologian metodit ikään kuin huitaistiin läpi, mittavan pesoonallisuutta käsittelevän luvun jälkeen.

Ihan untuvikkona kirjaa ei myöskään kannata lähteä lukemaan. Siitä huolimatta, että teos on suunniteltu juuri meille aloittelville opiskelijoille. Sen kautta tulisi ensisijaisesti saada ote kasvatuspsykologiaan, joka on siis yksi kasvatustieteen osa-alueista. Kirjaa lukiessani minulle tuli vahvasti tunne, että lukijan oletataan tunnistavan ja hallitsevan erilaiset persoonallisuus- ja oppimisteoriat jo entuudestaan. Tämä varmaankin toteutuu niiden kohdalla, jotka ovat käyneet lukion laajemman psykologian oppimäärän ja vieläpä tunnollisesti, tai jotka ovat siitä vasta viime keväänä ylioppilaskirjoituksissa kirjoittaneet. Omista psykologian opinnoistani on jo ehtinyt vierähtää tovi, ja ajoittain olin hieman hämmentynyt kirjaa lukiessani. Kirjassa viitataan esimerkiksi Blosin teoriaan nuoruuden tehtävistä, olettaen sen olevan lukijalle entuudestaan tuttu. Minulle tästä heräsi tietenkin mielenkiinto tutustua kyseiseen teoriaan muuta kautta. Onneksi saatoin milloin vain tukeutua googleen ja tarkistaa teorioiden ydinkohtia. Jäin silti kaipaamaan sellaista perusteosta, joka esittelisi käsikrijanomaisesti sitä, mitä näistä asioista tänä päivänä tiedetään.

Kirjassa oli silti paljon hyvää. Se avaa hyvin nykynäkemyksi ihmisen jatkuvasta kehityksestä läpi elämän. Sen pohjalta on helpompi ymmärtää ilmiöitä, joihin tulee varmasti työelämässä törmäämään. Lisäksi olen nyt valmiimpi arvioimaan erilaisten toimintamallien tarkoituksenmukaisuutta. Kirjassa esitellään tarkasti ja elävästi Eriksonin teoria ja hänen ajatuksiaan, mutta esimerkiksi persoonallisuuden kehitystä käsittelevästä luvusta Freud on sivuutettu lähes kokonaan. Tiedon ja oppimisen problematiikkaa  avataan oikein hyvin esimerkiksi pohtimalla kehityksen ja opetuksen välistä suhdetta. Eriksonin lisäksi Piaget ja Vygotsky ovat teoksessa läsnä, ja behaviorismista uskalletaan tuoda eisin myös myönteisiä asioita. Minulle on opintojen aikana herännyt tunne, että behaviorismi saa nykypäivänä osakseen lähinnä kritiikkiä. SIlti se on hakuvasti ihmisten ja tutjoiden huulille, eli herättää ajatuksia. Eikö se jo pelkästään tämän seikan takia ole todella merkittävä? Minua ilahdutti myös kirjan erittäin kattava osuus motivaatiosta ja metakognitiosta, joka ei myöskään ole ollut helppo asia käsittää.

 

Opetuksen ja kasvatuksen arjesta ollaan melko kaukana, joka tietenkin selittyy kirjan kirjoittajien taustoista (he ovat kaikki kasvatuspsykologeja). Kasvatusopilliset piirteet jäävät myös hieman varjoon. Toisaalta näkökulma ei rajoitu vaan opettajille tai kasvatusinstituutioille, vaan tavoitteena on valottaa myös työelämässä ja muissa yhteiskunnallisissa toiminnoissa tapahtuvan oppimisen ja ongelmanratkaisun kasvatuspsykologisia perusteita.

 

Kirjan luettuani jäin pohtimaan etenkin motivaatiota ja sen merkitystä oppimiselle. Motivaatiossa on kyse toimintaa suuntaavista, ylläpitävistä ja estävistä tekijöistä. Motivaatioon liittyvillä käsitteillä kuvataan sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat jostakin tietystä toiminnasta ja miten he pystyvät itse säätelemään ja ylläpitämään ponnistelujaan tehtäväsuorituksen aikana. Opiskelussa oman toiminnan ja tavoitteiden joustava ja tarkoituksenmukainen säätely tuottaa parhaan mahdollisen tuloksen.

 

Yleensä jokainen suoritustilanne, opiskelutilanteet mukaan lukien, sisältää sekä mahdollisuuden onnistua että epäonnistua. Näin kaikkiin suoritustilanteisiin liittyy toisaalta sekä ennakoitua toivoa onnistumisesta että pelkoa epäonnistumisesta. Pyrkimys onnistua ja pyrkimys välttää epäonnistuminen määrittävät sen, miten henkilö ennakoi tulevia seuraamuksia. Jos toivo onnistumisesta on vallitseva, on tuloksena lähestymismotivaatio. Opiskelija pystyy käymään tehtävään käsiksi innostuneena ja valmiina ponnistelemaan tavoitteidensa saavuttamiseksi. Lisäksi mitä vaikeammin tavoite on saavutettavissa, sitä suurempi mielihyvä on sen saavuttamisen tuloksena. Tämä vaikeasti saavutettavan tavoitteen suuri ”yllykearvo” saa henkilön lisäämään yrittämistä ja ponnisteluja ”vaikka läpi harmaan kiven…”. Helposti saavutettavissa oleva tavoite ei saa pinnistelemään samassa määrin eikä tuo samanlaista tyydytystäkään onnistumisen seurauksena. Itselle sopivan haasteellisten tavoitteiden ja osatavoitteiden asettamisen jalon taidon hallinnassa piileekin osa asiantuntijaksi kehittymisen salaisuuksista. Liian kaukainen, ja mahdottoman suuri, epämääräinen, mahdollisesti muiden itselle asettama tavoitemöykky tuskin riittää kantamaan ketään riittävän pitkälle. Itse tekemiseen liittyvien osatavoitteiden asettamisen kautta on myös helpompi nautiskella matkalla olemisesta ja oppia pitämään myös itse tekemisestä, oppimisesta. Pienempien osatavoitteiden saavuttamisen kautta havaitsee helpommin että onkin jo saanut jotakin aikaiseksi. Omaan toimintaan, toiminnan suuntaan, intensiteettiin ja laatuun voi jokainen itse vaikuttaa. Puuduttavan tehtävän voi kekseliäisyyttä käyttämällä myös muuttaa mielenkiintoiseksi. Esimerkiksi jokaviikkoinen ruohonleikkuu-urakka muuttaa luonnettaan huomattavasti jos innostaa itsensä pyrkimään mahdollisimman vähiin ylimääräisiin käännöksiin leikkuria työnnellessä.

Jos pelko epäonnistumisesta leimaa ajatuksia hallitsemattomassa määrin ennen suoritusta, seurauksena on välttämismotivaatio. Tällöin toiminta koetaan epämiellyttävänä ja suoritetaan ainoastaan ulkoisen paineen tai pakon sanelemana. Olennaista on ”kasvojen säilyttäminen” ja ”tilanteesta selviäminen”. Virheitä tai epäonnistumista ei kuitenkaan ollenkaan pitäisi pelätä. Itse asiassa virheen tai oman epäonnistumisen huomatessaan on pitkän askeleen edellä siitä tilanteesta, jossa mennä hötköttelisi virheestä autuaallisen tietämättömänä tehtävässä vain eteenpäin. Noviisi suunnistaja saattaa huomata vasta usean sadan metrin matkan kulkemisen jälkeen valtatielle tullessaan, että jotakin on pielessä, kun huippusuunnistaja huomaisi samalle rastipisteelle mennessään jo mäenrinteen pienistä muotoeroista sen, että melkein jo meinasi ohittaa rastin vasemmalta. Virheiden havaitsemistarkkuuden kasvu onkin itse asiassa merkki oman osaamisen kasvusta.

Gardnerin älykkyystesti

Jännitän täällä pääsykoemateriaalien julkaisemista, 1.4 ne julkaistaan, vielä ei näy! Minulla on edessäni taas samainen pääskoerumba, kuin viime vuonna. Tänä vuonna eron tekee se, että ei oikeastaan haittaa, vaikka en pääse. Viihdyn täällä hyvin, ja saan tätä kautta hankittua itselleni myös sellaisen ammatin, jonka haluankin. Toisaalta en ole vielä unelmieni koulussa, joten kerran täytyy vielä yrittää.

Tulin tänne pohtimaan älykkyystestiä ja siitä saamiani tuloksia. Howard Gardnerin mallissa (1983) on älykkyys jaettu 7 lahjakkuuteen eli ”intelligenssiin”. Kullakin älykkyyden alalajilla on oma hermostollinen perustansa. Gardnerin teoria on vastakkainen älykkyyden tutkimuksen perinteiselle oletukselle, että on olemassa vain yksi älykkyys. Ongelman ydinhän on siinä, mitä mitataan ja miten sitä voidaan mitata. Erilaisilla ihmisillä on siis erilaisia lahjoja, eri älykkyyden osa-alueet ovat meissä eri tavalla kehittyneet. Testissä oli 70 kysymystä, joissa ajattelin koko ajan piilevän joitakin hiirenloukkuja; olenko ristiriitainen vastaaja jos laitan tässä nyt näin, kun tuonne tuli tuolla tavalla? Myöhemmin asiaa läpikäydessämme kuitenkin selvisi, että totta kai ihminen voi viihtyä ihmisten seurassa nelosen edestä, vaikka viihtyy myös todella hyvin yksin [nelonen tarkoittaa enimmäkseen samaa mieltä, sitä korkeampaa pistemäärää ei ole, jotta vältetään joidenkin totaalinen kolmosen syöttäminen paperiin. Meillä on taipumusta haluta sijoittaa itsemme sinne puoliväliin, jotta olisimme mahdollisimman normaaleja emmekä ainkaan millään tapaa ääripäitä tai "epänormaaleja". Tätä seikkaa kannattaa miettiä haastatteluja pisteyttäessä; neljän asteikko on aika toimiva, ja siihen oli yllättävän kiva vastata. 5 on liikaa vaihtoehtoja!]

Joukossa oli muun muassa kysymykset "Kun pitää oppia jotakin uutta, tartun toimeen ja yritän" ja "Olen ollut koko ikäni fyysisesri hyvässä kunnossa". Sosiaalisuudesta ja muiden tarkkailemisesta oli paljon kysymyksiä, samoin taiteellisuudesta. Olen aina ennen ihaillut taiteellisuutta ja mieltänyt (ainakin pyrkinyt) itsekin sellaiseen. Viimevuosina olen kuitenkin huomannut, että en minä ole taiteellinen tai kovin musikaalinenkaan. Tykkään toihuilla musiikin parissa mutta se kiehtoo minua oikeastaan usein vain tanssin kautta. Hiljaisuus on ihanaa; minulla harvoin kotona pauhaa musiikki, paitsi jos kehittelen jotakin tanssipätkää. Musiikin miellän hyvin vahvasti yhteen juhlien ja irtioton kanssa, sillä on sellainen sosiaalinen ja voimaannuttava puoli.

Sitten niihin tuloksiin. Omaan TOP kolmoseeni sain intrapersoonallisuuden (37/40 pistettä), interpersoonallisuuden (35/40 pistettä) ja keho-kinesteettisen (34/40 pistettä). Vaihtoehtojen joukossa oli vielä lingvistinen, loogismatemaattinen, musiikillinen ja spatiaalisvisuaalinen.

Intrapesoonallisuus on sellaista itsensä ja motiiviensa syvällistä tiedostamista. Tämä tulos ei minua ihmetytä, sillä koenkin olevani todella tietoinen itsestäni. Analysoin itseäni ja otan itselleni aikaa; kaiken hääräämisen keskellä voi joskus kadottaa oman minän. Meille on annettu tämä yksi keho ja mieli, jonka kanssa vain pitää tulla toimeen. Ainoastaan sitä kautta voi olla mukava myös muille, tai rakastaa muita. Keväällä minulla oli vaihe, jossa en voinut ymmärtää omia ratkaisujani ja en viihtynyt itseni kanssa lainkaan. Tämä heijastui ennen kaikkea lähipiirini ihmisiin valtaisalla kiukulla, arvostelulle, tunteiden heittelyllä ja kummallisilla päätöksillä. Onneksi tilanne on nyt paljon parempi, ja minulla on voimia olla taas mukava. Ei ole enää niin paha olla minä, joten uskon siihen, että muutkin voivat ajoittain tykätä seurastani.

Entisaikaan älykkyyttä on ajateltu hyvin yksilökeskeisesti, mutta nykyisin sitä tutkitaan jo sosiaalisenakin ilmiönä olettaen, että älykkyys rakentuu myös sosiaalisessa yhteisössä ja ympäristössä eikä pelkästään yksilön puitteissa. Jos kognitiivinen älykkyys on ajattelemista, tunneäly tuntemista, niin henkinen älykkyys on olemista. Tällainen intrapersoonallisuus voisi olla sellaista henkistä älykkyyttä ja olemisen tasapainoa. Korkea henkinen älykkyys edellyttää, että olemme itsellemme rehellisiä. Se vaatii, että otamme vastuun valinnoistamme ja tiedostamme, että joskus oikeat valinnat ovat vaikeita. Korkea henkinen älykkyys vaatii, että emme kiellä vaikeita, tai tuskallisia totuuksia itsestämme tai elämästämme. Mutta ennen kaikkea henkinen älykkyys vaatii, että pysymme avoimina elämälle, että uudistamme kykymme nähdä elämää tuorein silmin. Lisää henkisestä älykkyydestä voi lukea täältä.

Interpersoonallisuus taas on kyky ymmärtää muita. Kuten jo aiemmin mainitsin, mielestäni ei voi ymmärtää muita riittävästi ellei ole sujut itsensä kanssa. Näin ollen minulla tämä järjestys menee oikein päin, eikä tämäkään tulos ihmetytä lainkaan. Interpersoonallisuus on näistä älykkyydentasoista eniten tunneälyä. Tunneäly on metataito, joka ohjaa muiden taitojemme hyödyntämistä. Tunneäly on kykyä tunnistaa, ilmaista, analysoida ja säädellä omia ja toisten ihmisten tunteita erilaisissa tilanteissa. Tunneäly on taktinen taito, jota voidaan kehittää ja valmentaa – jos vain halua ja resursseja riittää.Tunneäly liittyy mielestäni olennaisena osana siis myös toisten hyvään kohteluun ja erilaisiin tunnetaitoihin, kuten empatian kokemiseen. Tunneäly merkitsee myös persoonallisuuden eheyttä: ajattelu, tunne ja tahto kulkevat käsi kädessä. “Todella älykkäästi voi toimia vain ihminen, joka hyväksyy omat tunteensa, tiedostaa ne ja osaa hallita niitä”,  Daniel Goleman kiteyttää teoksessaan Tunneäly työelämässä. 

Tunneälyyn voisi kuulua myös optimistisuus tilanteessa kuin tilanteessa, joka ei toteudu omalla kohdallani. Haluan uskoa hyvään ja ajatella positiivisesti, mutta harvoin siinä onnistun. Olen ikuinen pessimisti ja lannistun aika helposti ajatuksen tasolla. Toisaalta olen huomannut, että jonkun asian mennessä metsään aloitan manaamisen "kaikki on pilalla, ei voi tehdä mitään, antaa olla, yhyy buu" - joka todellisuudessa antaakin minulle tarvittavan potkun lisämotivaatiota. Tunneälyyn kuuluu varmasti myös sellaisia piirteitä, kuin harkitsevaisuus ja sanojen oikea asettelminen. Minä saatan laukoa suustani vaikka mitä, ja syyllistyn pessimismiin todella usein. Lähimmäiseni onneksi jo tunnistavat nämä piirteet ja osaavat ottaa ne toisesta-korvasta-sisään-ja-toisesta-ulos periaatteella. Tunneälyni ei ole ollenkaan täydellistä, mutta sitä voi onneksi harjoitella.

Kolmas tulos on oikein mieleinen. Keho-kinesteettinen ihminen on omimillaan liikkuessaan ja tuntoaistiessaan. Kehollinen ilmaisu on hänelle tärkeää ja vapauttavaa, ja liike symboloi usein muitakin asioita kuin vain esimerkiksi paikasta A paikkaan B siirtymistä. Mielestäni liike on kaikkein kokonaisvaltaisin keino viestiä omia tunteita. Mikään sana, ääni tai muu sellainen ei ole yhtä selkeää juuri minulle. Kun puhun, elehdin paljon, ja jos minulla on kiukkupäivä se purkautuu parhaiten fyysisesti esimerkiksi lenkkipolulla. Suruissani en jää sängynpohjalle vaan teen jotakin toiminnallista. On mielestäni loogista, että keho-kinesteettinen ihminen myös reagoi somaattisesti elämän kriiseihin, kuten itse teen. Järkytys tuntuu vatsassa ja vie ruokahalun, ja toisaalta ilo saa unohtamaan pienen flunssan. Liikunnasta saatu endorfiini on erityisen voimaannuttava, ja nyrjähtäneen nilkan kipuilun saattaa huomata vasta myöhään päätettyään 10 kilometrin juoksulenkin. 

Kuuntelijana keho-kinesteettinen ihminen on kärsimätön, koska vaatii toimintaa. Olen ajoittain liiankin levoton, ja minulle esimerkiksi television katselu saattaa olla joskus vaikeaa, "kun olisi niin paljon muitakin asioita, joita pitäisi edistää". Toisaalta nautin pitkistä keskusteluista ja kuuntelen kyllä toisten huolia mielelläni A:sta Ö:hön. Keho-kinestettinen ihminen koskettelee mielellään ja tulee lähelle. Minusta esimerkiksi anteeksipyytäessä viimeinen silaus on kosketus olkapäälle tai jokin muu fyysinen ele. Minä kosketan usein viestiessäni ihmisten kanssa, joka saattaa joidenkin mielestä olla tukalaakin tai yllättävää. Nautin läheisyydestä silläkin tavalla, kun vaikka pieni huone on täynnä ihmisiä. Sellainen fyysinen läsnäolo on miellyttävää. Hän huomaa ilmapiirin ja epämukavat huonekalut sekä kylmän ja kuuman. Tarkkailen usein etenkin fiilistä ja muiden ihmisten olemista ja tekemistä. Kun astun huoneeseen, lämpötila on ensimmäisiä asioita, joita havaitsen. Miellän myös esimerkiksi kylmän todella epämiellyttäväksi, ja se oikeasti häiritsee valtavasti tekemisiäni.  Puhuessaan kinesteettinen ihminen ei pidä vahvaa katsekontaktia kuulijoihin.  Tämän huomaan itsessäni todella vahvasti. Saattaa olla, että olen jutellut jonkun kanssa hyvänkin tovin, enkä silti osaa tunnistaa henkilöä kasvoista. Tanssiopettajani ratkaisi tätä "ongelmaa" niin, että minun pitäisi katsoa ihmisiä nenään. Kun kohdistaa katseensa toisen nenään, näyttää siltä kuin katsoisi silmiin, eikä näin ollen ole epäkohtelias. Silmiin katsominen on jotenkin todella henkilökohtaista, ja se on minulla äärimmäisen vaikeaa. Jos katson silmiin vängertelemättä, ihmisen tulee olla minulle äärimmäisen tuttu. En kiinnitä huomiota yksityiskohtiin, vaan ehkä juuri tunteeseen ja tunnelmaan. Kun vierailen toisen kodissa, minulle jää päällimmäisenä mieleen, miltä matto tuntui jalkojen alla, kuin se, minkä värinen matto oli.

Kielellisestä tasosta (ligvistinen) sain myös korkeat pisteet, 32/40. Lingvistiselle sanat ja kieli ovat tärkeitä. Minä pidän kovasti kirjoittamisesta, ja liikkeen ohella se on varmasti yksi voimakkain keinoni ilmaista itseäni. En rustaile runoja tai muuta sellaista, mutta pidän päiväkirjaa. Tosin päiväkirjan pitäminen loppuu aina siihen, kun tuntuu liian ahdistavalta. Kun asian kirjoittaa ylös päiväkirjaan, siitä tulee ikään kuin todellinen. Viime keväänä päiväkirjan kirjoittaminen jäi hetkeksi siihen, sillä se tuntui liian kipeältä. Nyt olen palaillut siihen, mutta erilaisessa muodossa. Tykkään kirjoittaa jokaisesta päivästä vain yhden lauseen, tyylillä päivä jona lähikauppasta sai kevätsesongin tuoretta parsaa. Lause voi olla ihan tyhjänpäiväinen, mutta jollakin tapaa se oli minun mielestäni merkittävä.

Tulipas pitkä teksti, ja tuntikin vierähti. Nyt menen taas katsomaan, joko pääsykoematskut olisi julkaistu, jännää!

”Elämä on vain silmien avaamista ja jälleen sulkemista. Tärkeätä on, mitä tuona lyhyenä väliaikana joutuu näkemään” - Friedrich Hebbel

Pitopalvelua

Tekisi mieli vain hautautua tyynyjen sekaan ja nukkua vaikka viikko. Ja nyt on vasta maanantai.

Hoidimme juuri hulivili pitopalvelun 60 henkilölle ystävämme pienessä keittiössä, jossa oli yksi uuni. Paistettavia piirakoita oli 7 pellillistä. Aloitimme 9 aamulla kauppareissulla ja viimeiset tiskit saatiin kuivumaan seitemältä illalla. Tuntipalkoille ei päästy, mutta ainakin kaikki saivat ruokaa ja olimme laskeneet kaiken hilkulleen oikein (jäljelle jäi muutama pala piirakkaa ja 1 teepussi, huh)

Laitoin aivot narikkaan ja juoksin äsken eilisen pitkiksen palauttelevan lenkin. Nyt oli hyvä iskeä peppu penkkiin ja tulla tekemään muutama testi. Tässä on oppimistyylitestin tulos:

Visuaalinen hahmottaminen:15%, Kinesteettinen:38%, Luetun ja kirjoitetun:0%, Auditiivinen: 46%

Pitävät mahdollisuudesta voida soveltaa kurssilla esitettyä materiaalia uusissa tilanteissa ongelmanratkaisuun. Opettajan tulisi pysyä poissa tieltä ja antaa heidän häärätä ja keksiä asioita itse.

Oppimistyylissäsi on myös abstract, active piirteitä. Hyötyvät eniten opetuksessa, jossa he voivat ohjatusti ja aktiivisesti työskennellä hyvin määriteltyjen tehtävien parissa. Oppiminen tapahtuu erehdyksen ja oppimisen kautta. Opettaja toimii valmentaja. 

En ymmärrä aivan kaikkea tässä tuloksessa. Minä olen ennen kaikkea yksin puuhasteleva, ja en todellakaan tykkää mistään käytännön kikkailusta. Haluan, että opettaja opettaa asian ensin taululla, ja sitten minulle annetaan kasa tehtäviä. Pääsen hyvään flow'hun ihan yksinäni nenä kiinni kirjassa, enkä halua mitään ylimääräisiä härpäkkeitä tai kokeiluja pöydille. Vain minä, kirja ja kynä. Ei muita, ei opettaa (paitsi jos en saa juttua ratkottua) eikä puhetta. Muiden pölinä ja hälinä ei haittaa.

Luetun ja kirjoitetun 0% on aika hämäävää. Kyllä minä tykkään lukea kirjoja ja tekstiä ja opinkin siitä hyvin. En opi käytännössä kokeilemalla. Visuaalisen hahmottamisen 15% taas ymmärrän oikein hyvin. En oikein tykkää kaavioista, kuvista tai muusta sen sellaisesta. Luulin kuitenkin, että nimenomaan teksti korvaisi minulla kuvan ja muun sellaisen. Mutta ilmeisesti tarvitsenkin vain opettajan!

Seuraava oppimistyylien arviointitesti perustuu D.A. Kolbin kokemuksellisen oppimisen teoriaan, jota usein pidetään aikuisiän saavuttaneen henkilön oppimisen perusmallina. Peter Honey ja Alan Mumford laativat sen pohjalta vuonna 1992 oppimistyylien arviointilomakkeen, josta testin kysymykset on suomennettu vapaasti mukaillen.

Osallistuja  18 (38%)

Osallistuja elää nykyhetkessä, "tässä-ja-nyt". Tyylilleen uskollisena hän haluaa kokeilla kaikkea mahdollista. Hän on taipuvainen toimimaan ensin ja ajattelemaan vasta jälkeenpäin. Hän nauttii tajunnanvirtatekniikoista ja aivoriihistä, on luonteeltaan seurallinen ja pitkästyy herkästi asioiden hitaaseen etenemiseen.

Tarkkailija  5 (11%)

Tarkkailija jättäytyy mielellään taka-alalle pohdiskelemaan asioita hankkimansa tiedon ja kokemusten pohjalta. Hän on hyvin harkitsevainen ja varovaisuuteen taipuvainen. Hän kuuntelee muita ja tekee heistä havaintoja, pitää itse omista toimistaan matalaa profiilia ja on suvaitsevainen muita kohtaan. 

Päättelijä    12 (26%)

Päättelijä yhdistää mielellään teoriat ja käytännön kokemukset ja tekee näiden perusteella omat päätelmänsä. Hänen toimintansa on loogista ja kokonaisvaltaista. Usein hänellä on taipumusta täydellisyyden tavoitteluun ja pitkälliseen harkintaan mahdollisimman suuren varmuuden saavuttamiseksi ennen käytännön toimiin ryhtymistä.

Toteuttaja  12 (26%)

Toteuttaja haluaa kokeilla uusia ideoita ja teorioita selvittääkseen, toimivatko ne käytännössä. Hän ryhtyy herkästi tuumasta toimeen ja on kärsimätön asioiden tyhjänpäiväiseen märehtimiseen. Hän on käytännöllinen ongelmien ratkoja, jonka mielestä aina on olemassa jokin uusi, parempi ja toimivampi tapa asioiden ratkaisemiseksi.

Testin tehtyäni sain oppimistavakseni tällaisen jakauman. Testin pitää mielestäni melko hyvin paikkaansa: tykkään osallistua keskusteluun, olen usein aktiivinen ja jos tiedän vastauksen, sanon sen. Tykkään myös analysoida muiden vastauksia ja toimintatapoja, haastaa muita ja saatampa joskus myös moralisoida. En varmaankaan ole mikään kaikista mukavin keskustelukumppani, ja inhoan olla väärässä. Tuttujen ihmisten kesken minun saattaa olla jopa mahdotonta myöntää olevani väärässä, vaikka huomaisin asian itsekkin. Toteuttajan melko suurta prosentuaalista osuutta ihmettelen, sillä en useinkaan (laiskuuttani) jaksaisi viedä asioita käytäntöön. Rakastan ideoimista ja romantisoin kaikenlaiset hullunkurisetkin jutut. Haluan jatkuvasti kehitellä kaikkea, kunhan joku muu toteuttaa ideani. 

Haluan varmasti kokeilla kaikkea mahdollista, ja olen myös kovin äkkipikainen. En jaksa pohtia ja analysoida selkeitä asioita turhan päiväisesti, ja pitkästyn helposti. Ryhmätöiden kohdalla haluisin usein vain rustata vastaukset enempää pohtimatta, ja olen huono kuuntelemaan muita. Pidän myös liikaa kiinni omista mielipiteistäni; minun on vaikea ymmärtää, että omat ideani ovat ajoittain tosi tyhmiä. 

Tarkkailijaksi jään varmasti vain harvoin, ainoastaan, jos en oikeasti tiedä asiasta mitään. Silloin saatan olla hiljaa ja pohdiskella muiden ideoiden pohjalta. Tarkkailen kyllä jatkuvasti ihmisiä, miten he toimivat, osallistuvat tai reagoivat.Havaintojen pohjalta teen päätelmät siitä, miten näiden ihmisten kanssa toimin. Olen sikäli melko varovainen, että en halua pahoittaa kenenkään mieltä enkä antaa liian hyökkäävää vaikutelmaa. Spontaanissa ja idearikkaassa seurassa en kuitenkaan pelkää olla rohkea ja "päällepäsmäri", sillä tunnistan muutkin vahvoiksi persooniksi. Minulla saattaisi siis olla tilannetajua, ja ehkä hieman tunneälyä. Osaan olla huomaavainen arkoja tyyppejä kohtaan, ja tykkäisin mielelläni tehdä asiat niin, että kaikilla on mukavaa.

Toteuttajan kohdalla asia on varmaan vähän niin ja näin. En jaksa tyhjänpäiväistä jauhamista, ja tykkään tehokkuudesta. Ihannoin tehokkuutta oikeastaan vähän kaikessa; treeneissä, koulutöissä, kokouksissa ja asumisessa (kompakti pikku yksiöni). Ammattikorkekoulu ei ollut paikkani ennen kaikkea sen takia, että päivät olivat pitkiä ja asiaa vähän. Teimme paljon ryhmätöitä, joita pohdittiin ja väännettiin monta tuntia. Päässäni pyöri jatkuvasti ajatuksia siitä, kuinka saisin tämänkin päivän hommat kasattua kotona puolessa tunnissa. Koko koulutuksen saisin siis käytyä varmaan parissa vuodessa, jos saisin tehdä asiat omalla tavallani. Tällainen rahauttomuus on ajoittain suurikin heikkous; minulla jää asioita huomaamatta. En myöskään välttämättä perehdy juttuihin tarvittavan paljon. Jos pintavilkaisulla saa tietää vastauksen kysymykseen, en ole kiinnostunut tutkimaan juttua sen enempää. Ellei aihe ole oikeasti jotenkin aivan mielettömän kiinnostava.

Persoonallisuustesti Big-five (täältä)

Testissä sai pisteitä asteikolla -10 - +10.

Ulospäinsuuntautuneisuus = 6

Jos olet saanut korkeita pisteitä ulospäinsuuntautuneisuus-ulottuvuudella, viihdyt todennäköisesti hyvin ihmisten ympäröimänä. Olet verbaalinen ja puhelias, esteetön ja tarmokas. Uskallat tehdä aloitteen ja ryhtyä toimeen. Vuorovaikutustilanteissa osaat pitää puolesi

Osaan selkeästi pitää puoleni, ja teen kyllä paljon alotteita. Aloittaminen on minulle joskus hieman hankalaa, mutta kun pääsen vauhtiin, olen hyvin tehokas. Viihdyn ihmisten seurassa, mutta hyvin myös yksin. Ehkä sen takia sainkin vain kuutosen, se ei kuitenkaan ole maksimi.

Sovinnaisuus = 5,5

Jos olet saanut korkeita pisteitä sovinnallisuus-ulottuvuudella, olet todennäköisesti lämmin, sydämellinen ja ymmärtäväinen muita ihmisiä kohtaan. Olet innokas yhteistyöhön, luotat ihmisiin ja autat muita silloin kuin sinulla on siihen mahdollisuus. Olet todennäköisesti mukava ja miellyttävä sekä ystäviesi että tuntemattomia ihmisiä kohtaan. 

Tämä tulos oli mielestäni aika osuva. Olen ajoittain hyvinkin ymmärtäväinen, mutta minulla on huonot hetkeni. Silloin minulla ei ole voimia välittää; kenties olen itse jotenkin liian romuna. Tuntemattomia kohtaan olen lähes poikkeuksetta mukava, ja haluan antaa mukavan vaikutelman. Sitten, kun ei enää tarvitse miellyttää (perhe, ystävät..), saatan olla ajoittain aika tyly ja raskas. Siksi tuo 5,5 on varmasti ihan ymmärrettävä tulos.

Tunnollisuus = 1,5

Jos olet saanut korkeita pisteitä tunnollisuus-ulottuvuudella, sinuun voi luottaa, sillä pyrit aina pitämään lupauksesi ja saavuttamaan päämääräsi. Olet työssäsi todennäköisesti järjestelmällinen, systemaattinen ja perusteellinen. Muut näkevät sinut kunnollisena ja järkevänä ystävänä tai työntekijänä. 

Tämä hieman yllätti. Olen ainakin ajatellut olevani suht tunnollinen, mikä pätee ainakin koti- ja koulutöissä. Tässä suhteessa olen kyllä muuttunut hieman hulttiompaan suuntaan. Yritän kyllä aina pitää lupaukseni, vaikka välillä minulla on taipumusta luistaa epämiellyttävistä asioista. Syytän siitä kuitenkin enemmän laiskuutta. Jos minulla on päämäärä, jonka saavuttamista pidän oikeasti tärkeänä, yleensä minulle ei tuota mitään ongelmia saavuttaa tätä päämäärää. En osaa sanoa, olenko ystävieni mielestä kunnollinen ja järkevä, mutta uskoisin näin olevan. Testin mukaan en kuitenkaan ole tunnollisemmasta päästä, missä voi olla perää myös!

Emotionaalinen tasapaino = -5,5

Henkilö, jolla on vähemmän pisteitä emotionaalisen tasapainon ulottuvuudella, on herkempi, tunteellisempi ja alttiimpi kokemaan liikkuvia tunteita. Hän on todennäköisesti temperamenttinen ja loukkaantuu helposti. Hän saattaa joissakin tilanteissa olla pelokas, epävarma, jännittynyt tai kateelllinen. 

Tämä on aivan totta. Olen herkkä, mielialani vaihtelee ja otan asiat syvästi itseeni. Tämä piirre on sellainen, josta en pidä lainkaan. Tämä vaikeuttaa elämääni ihan oleellisesti, ja teki esimerkiksi viime vuodesta todella rankan. Pelokkuutta, jännittyneisyyttä tai epävarmuutta en itsessäni tunnista, mutta kateellinen olen kyllä. Kateus usein ilmenee ajatuksen tasolla, ja sekoittuu sellaiseen ihailuun. Olen usein kateellinen toisen pystyvyydestä ja toisen elämäntilanteesta; ihailen matkustelvia ihmisiä, jotka uskaltavat jättää Suomen ja aloittaa alusta jossakin muualla. Olen näille henkilöille myös kateellinen. Ihailen ja kadehdin ihmisiä, joilla on toimiva parisuhde tai jotka ovat vastikään tavanneet jonkun. Tiedän, millainen tunne se on, ja haluaisin kokea sen myös itse. En juuri koskaan ole ollut kateellinen jostakin materialistisista seikoista, sillä sellaiset asiat eivät tee minua onnelliseksi. Voisiko sanoa, että joillakin ihmisillä on sellaista rakkautta, josta olen kateellinen?

Älyllisyys ja mielikuvituksellisuus = 7

Jos olet saanut korkeita pisteitä älyllisyys-ulottuvuudella, olet todennäköisesti luova, kekseliäs ja innovatiivinen. Olet avoin uusille ajatuksille, ja pidät syvällisistä keskusteluista. Haluat ymmärtää itseäsi ja maailmasi, ja olet ehkä kiinnostunut filosofiasta tai taiteesta. Muut näkevät sinut intellektuaalisena, älykkäänä ja ehkä myös kompleksina ja omaperäisenä persoonana. 

Olen ilmeisesti aika luova, ja tykkään puuhailla kaikkea innovatiivista. Tässäkin pätee kuitenkin toteuttamisen vaikeus, koska olen laiska. Rakastan syvällisiä keskusteluja yli kaiken, ja voisin ajoittain istua vaikka koko päivän hyvässä seurassa vain pohtien ja analysoiden elämän ihmeellisiä piirteitä. Mitö syvemmälle keskustelu menee, sitä enemmän inspiroidun. Minua kiehtoo monenlaiset aiheet, joita en ymmärrä ja joihin ei ole selkeää oikeaa vastausta. Minulla on todella kova tarve ymmärtää muita, mutta etenkin itseäni. Kaikista läheisimpiä ihmisiä analysoin aika rankalla kädellä; joskus osun oikeaan, joskus aivan metsään, ja tästäkin jaksaisin keskustella loputtomiin. Myös omasta itsestäni keskustelu on kiintoisaa, ja sitäkin jaksan ajoittain tehdä paljon. Itseanalysointia teen varmaan koko ajan. En ole mikään taiteilija enkä tiedä, tuonko persoonaani mitenkään erityisesti esiin. Ajoittain haluan olla vain osa massaa enkä pyri erottumaan. En myöskään ole kiinnostunut taisteesta. Kauheaa myöntää, mutta näin se vain on. Maalauksia katsellessani saan usein kaiken tarvittavan informaation muutamassa sekunnissa. Tässäkin on kuitenkin poikkeuksia. 

Enempää en jaksa, ja sinkkuelämääkin jo alkoi. Hyvät yöt!

Koulu kaikkialla

Lauantai-ilta, sauna lämpiää ja ulkona on kevät. Sen kunniaksi muutamia ajatuksia osallistavasta oppimisesta.

 Osallistavan oppimisen idean mukaan koulu on vähän kaikkialla. Tällainen elämänkoulu tavoittaa lapset ja nuoret heille tyypillisissä ja mieleisissä ympäristöissä, joissa he ovat motivoituneita omaksumaan uusia asioita. Lisäksi tällaisissa ympäristöissä lapsi tai nuori harvoin toimii yksin, jolloin yhteisöllisen oppimisen idea toteutuu. Oppimista tapahtuu koulumatkalla, kavereiden kanssa puuhastellessa, harrastuksissa, iltapalapöydässä ja jopa pohdiskellessa sängyssä ennen nukahtamista. Tällainen koulun ulkopuolella tapahtuva oppiminen on kiinnostavaa, ja sitä pitäisi monipuolisemmin hyödyntää myös kouluissa. Koulussa opetettavat sisällöt pitäisi lisäksi paremmin avata ympäröivään yhteiskuntaan, jossa ihmiset loppujen lopuksi toimivat. Perinteinen luokkahuone on itsestäänselvä oppimisympäristö, jossa tapahtuva oppiminen on usein kielellista, numeraalista tai lineaarista. Muuttuisiko oppimisen tapa ja laatu, jos se vietäisiin erilaisiin ympäristöihin?

Oppimisen lähtökohdaksi on hyvä ottaa tekeminen, pelailu ja leikkiminen. Silloin lapsi tai nuori on kaikkein luonnollisimmillaan, ja tällainen tapa toimia on lapselle myös luontaisin. Me aikuiset turhan harvoin osaamme hyödyntää leikkiä opetuksessa, koska emme omassa arjessamme enää leiki. Leikki on kuitenkin lapsen tapa viettää aikaa, käsitellä asioita ja laajentaa omaa kokemusmaailmaansa. Miksi emme toisi opetusta lapsen kielelle, ja kokeilisi opetusta konkreettisen tekemisen ja leikin kautta?

Sugata Mitran mukaan oppiminen on itseorganisoituva prosessi. Tätä voisi havainnollistaa kurkiauran avulla; johtajan vaihtuminen on lähes automatisoitunut toimi kurkiaurassa. Sugata Mitran mukaan oppimista edeltää aina toiminta, ajattelu ja pohiskelu, jonka seurauksena syntyy ikään kuin "tuote", oppiminen. Vastauksen sijaan etsitäänkin kysymyksiä, asian prosessoimista ja sisäistämistä. Turhan usein koulussa uudet asiat käsitellään niin, että lapset käsittelevät asiaa kokeeseen asti. Käsitteet ja ilmiöt opetellaan visuaalisesti ulkoa kirjoja lukemalla, eikä itse ilmiötä oikeasti ymmärretä. Kokeeseen opetellaan vastaamaan ulkomuistista, ja opeteltu asia katoaa sitä mukaa, kun sen saa paperille rustattua. Pitäisikö koulussa harjoittaa jonkin laisia jälkikokeita, jossa kysyttävään asiaan palattaisiin vaikka muutaman kuukauden päästä? Lähes jokaisessa luokassa olemme silloin tilanteessa, jossa lapset eivät enää kyseisestä asiasta muista mitään. Olin kerran sijaisena pienessä koulussa, ja opettelimme biologian tunnilla tunnistamaan erilaisia lintuja oppikirjasta. Eräs poika viittasi, osoitti ja ulos ja sanoi: "Miksi me katselemme lintujen kuvie kirjoista, kun samalla ihan oikeat linnut lentää ikkunan ulkopuolella?" Minä en osannut tähän kysymykseen vastata, mutta se on jäänyt kovin elävästi mieleeni. Eihän siinä mitään järjeä olekkaa. 

Vasta kun osaan esittää tenttialueesta tarkentavia kysymyksiä, olen alkanut sisäistämään asioita oikeasti. Sugata Mitran mukaan tällainen kysymysten keksiminen ja pohtiminen ovat oppimisen edellytyksiä ja myös oppimisen tulos. Kokonaisen oppitunnin voisi suunnitella tämän ideologian mukaan seuraavasti: kysymyksen ja ongelman esitteleminen ja kertominen (5 min), vastauksen ja lisäkysymysten etsiminen ja pohdiskelu yhdessä toiminnallisuuden kautta kokeilemalla, havainnoimalla, näkemällä, kuuntelemalla ja keskustelemalla (kaikkia aisteja hyödyntäen yhteistyönä muiden kanssa) 40-50 min ja lopulta vastusten ja lisäkysymysten esittely ja koonti 10-20 min. Pohdiskelu ja tekeminesen kautta lapsi oppii sekä hakemaan vastausta itse, että kuuntelemaan muiden ajatuksia ja mielipiteitä. Tällainen oppiminen ja asioiden läpikäyminen saattaisi olla lapsista jopa hauskaa, millaiseksi tämän hetken suomalaista koulua ei koeta. Oppimistulokset ovat kyllä hyviä, mutta kouluviihtyvyydessä on tutkimusten mukaan roimasti parantamisen varaa. Sugata Mitran mukaan koulussa opettajan pitäisi myös tulla lähemmäs oppilaita; hierarkiat voisi vähitellen poistaa niin, että jokainen luokkahuoneessa oleva henkilö olisi lähes tasavertainen toimija.

Koulumaailmassa haasteena on oppilaiden oman osaamisen riittävä hyöydyntäminen. Meillä on vaikka minkälaisia moniosaajia ja pieniä neroja erilaisilla alueilla, ja tällaista osaamista huomioidaan koulussa. Koulun tulisi tehdä yhetistyötä sellaistan muiden oppiympäristöjen kanssa, jossa lapsien vahvuuksia esiintyy. Joku on taitava liikkuja metsässä, joku osaa kalastaa, joku rakentaa pienoismalleja, joku huovuttaa tossuja ja joku hoitaa ontuvan hevosen jalkaa. Tällaiset asiat on opittu koulussa, lähipiirissä, kavereilta ja etenkin omien kiinnostuksen kohteiden kautta. Silloin motivaatio on ollut paikallaan ja tietoa on hankittu itse aktiivisesti. Näitä taitoja voitaisiin hyvin testata jälkikokeella, sillä muutaman kuukauden aikavälillä taito on edelleen vahvasti muistissa. Jos koulu tekisi systemaattista yhteistyötä muiden oppimisympäristöjen kanssa, mitä haasteita se toisi meille opettajille? Työnkuvamme kenties muuttuisi, ja myös ammattitaidon vaatimukset. Joutuisimme opettelemaan laajempaa yheis- ja tiimityöskentelyä. Opettajan vastuu kasvaa entisestään, kun vastuu pedagogisen yhteisön johtamisesta kasautuu etenkin opettajille. Opettelisimme asioita lapsilta, jolloin tulisimme lähes automaattisesti heidän kanssaan samalle viivalle. Opettajien lisäksi on muitakin pedagogosia ammattilaisia, joiden suunnannäyttäjia opettajien koulutus valmentaa. Vaikka opettaja on moniammattillisen yhteistyön pedagoginen johtaja, muutos ja kehittyminen lähtee ennen kaikkea yhteisöstä. Voisiko koulua johtaa sillä idealla, että koulu avataan lähiympäristöön? Tämä lähiympäristö tarkoittaisi fyysisen ympäristön lisäksi myös virtuaalista ympäristöä, jossa lapsi jo lähtökohtaisesti elää. Etenkin teknologian käytöstä saamme vielä tulevaisuudessa oppia lapsilta; he ovat syntyneet tähän tieto- ja teknologian yheteiskuntaan, jolloin siihen liittyvät tiedot ja taidot omaksutaan kielen tavoin lähes automaattisesti. Meidän opettajien tulee tietoisesti ponnistella ja opetella näitä taitoja, ja kuka niitä paremmin meille opettaisikaan, kun luokassamme olevat lapset ja nuoret?

Keväinen ateria

Heippa!

Ruokatalouden tunneilla tiistaina valmistui ihana keväinen ateria, jossa oli jo ripaus pääsiäistä. Pääsiäinenhän on ihanaa aikaa; suklaata vaikka missä muodossa, ja vieläpä monen päivän ajan! Synttärit ja muut kekkerit ovat ohi yleensä yhdessä päivässä, mutta pääsiäisenä saattaa olla tavanomaisesta poikkeavaa ohjelmaa 3-4 päivän ajan. Pääsiäinen ei suinkaa ole pelkkää juhlaa, sillä pitkäperjantaina voi jokainen pysähtyä hetkeksi ja pohdiskella. Pohdiskella sitä, miten tähän on tultu, mistä voi olla kiitollinen ja kenties hieman sitä elämän ikävääkin puolta. Elämä ei aina ole niin kovin ruusuista, ja itselleni juuri pääsiäisen aika oli viime vuonna kovin hankala. Niin hanakala, ettei sitä oikein tahdo muistella.

Tästä pääsiäisestä tulee joka tapauksessa ainakin parempi, olen siitä aivan varma. Tämä kevät ateria oli hyvä tapa aloittaa kevään ja pääsiäisen fiilistely. Meillä oli menussa ihana aurajuusto-avokado keitto, sushit, pestolohta lisäkkeineen ja jälkiruoaksi kinder-kakkua ja persikkarahkapiirasta. Oma tehtävämme aterian hyväksi oli asioida kaupassa ja valmistaa pääruoalle lisäke. Teimme lohen kaveriksi kukkakaali-parsakaali-pyreen ja salaatin, joka oli myös oman sovellukseni tulos.

Salaattiin tuli jäävuorisalaattipohja, kirsikkatomaatteja, mozzarellaa, uunipunajuurta (oliiviöljy + suolaa + pippuria + 200 asteessa n. puol h) sekä curryssa paistettuja kesäkurpitsalohkoja. Hommaa oli lähinnä pilkkomisessa ja tietenkin kukkakaalien ja parsakaalien keittämisessä, mutta muuten saimme ottaa melko rennosti. Kuuntelimme musiikkia ja jutustelimme niitä näitä kokkailun lomassa. Kukkakaali-parsakaali-pyree on näinkin yksinkertainen:

1 iso kukkakaali

3 pientä parsakaalia

2 liemikuutiota

yrttejä, herbamarea, nokare voita

Nuput keitetöön runsaassa vedessä ja liemikuutioissa. Kun ne ovat pehmenneet siivilöidään koko komeudesta neste talteen. Muutama desi säästetään pyreeseen, loput pakkaseen (vitamiinipitoisesta liemestä saa oivallisen keittopohjan). Sitten vain soseutus, ehkä hieman herbamarea ja basilikaa, sekä reilu nokare voita. Muutama desi lientä on sivussa siltä varalta, että sitä pitää soseen notkistamista varten lisäillä.

Toisissa keittiöissä valmistui ihania lohi- ja kasvissusheja, avokado-aurakeitto, maukas gluteeniton focaccia (kirsikkatomaatti, punasipuli, timjami), sitruunaisia broilerinkoipia (leivitys) sekä jälkiruokana suussasulava persikkapiiras ja kinder-kakku. Sushien rullailua kävin seuraamassa, sillä se ei ole minulle tuttua. Täytyy joskus ottaa kotona projektiksi! Susheja en ole kovin paljoa syönyt, ja opettelen vasta. Siinä yhdistyy joitakin makuja, jotka eivät ole omia lemppareitani; wasabi ja soija. Sellainen hapan polte, joka nousee hieman nenään, ei ole mielestäni kovin miellyttävä vaikka haluaisinkin kovasti susheja rakastaa. Todella moni on menettänyt sydämensä niille täysin, ehkä minäkin vielä joskus. 

Koko aterian hitti oli kuitenkin tuo taivaallisen ihana avokado-aurakeitto. Kinder-kakun kaveriksi oli tuotu karkkirakeita, jotka ovat pääsiäisenä must. Hieno ateria, mukavaa hengailua yhdessä ja hyviä makumaailmoja, siitä oli tiistain koulupäivä tehty!