Vuosi 2016

Se kauan pelkäämäni joulukin tuli ja meni, niin kuin koko vuosi 2015. Olipahan melkoinen vuosi, niin hyvässä kuin pahassa.

Vuonnat 2015 koen olleeni aika laiska opiskelija. Toisaalta kirjoitin kyllä keväällä kandin ja saan edelleen pitää opintotukeni. Jotenkin tuntuu, ettei ajatus ole kuitenkaan yltänyt noihin pisteisiin asti. Kumpa koululöysäily loppuisi edelliseen vuoteen ja saisin nyt jostain suuren inspiraation. Sitä tarvitaan, jos haluan valmistua ensi jouluna. Mikä noissa jouluissa aina on sellaista, että ne ovat minulle dediksiä ja aiheuttavat lähinnä stressiä ja kammotusta? Voisin koittaa vaihtelun  vuoksi asettaa itselleni tavoitteita juhannukseen.

Juhannuksena voisin viimein kasvattaa raakojen leukojen määrää, hyppiä ilman taisteluarpia korkealle boxille ja tehdä yhden puhtaan skin the catin. Treenin suhteen tavoitteita onkin todella helppo asettaa ja jostain syystä treenille löytyi intoa myös vuonna 2015. Tämän vuoden olen myös tiiviisti viettänyt rakkaalla boxilla.

Lähes kaikki läsnäoloa vaativat opinnot olen yrittänyt tunkea tähän kevääseen. Lisäksi harjoittelu jonnekkin sinne ennen Suomen suvea. Aloin jo melkein innostua harjoittelupaikasta Porvoossa, mutta en vielä uskalla avata kuohuvaa. Jos harkkapaikka ei nyt Itä-Uusimaalta aukea, minulle tulee enemmän Savonlinna aikaa. Kaikki tässä pienessä yksiössä asuvat henkilöt eivät ole tästä lainkaan innoissaan.

Gardu on edelleen yhtä tyhjä kuin vuonna 2015. Ei ajatuksen ajatusta, jotakin pientä yritystä ennen joulua. Haluaisin nyt jotakin ihan  muuta, jotain minkä osaan ja hallitsen. Äsken hain töitä, koska en ilmeisesti saanut tarpeeksi harmaita hiuksia syksyllä 2015. Välillä tuli huudettua raakaa huutoa tyynyä vasten ja vanhettua varmaan 2 vuotta muutamassa kuukaudessa. Toisaalta nyt ne muutaman liikuntatunnit on rustattu kaikkien nähtäville ja ensi maanantaina sen sitten pitäisi alkaa. Ensi viikko voi olla aika kauhistus, tai sitten se menee hyvin. En osaa sanoa.

Joulun tienoilla olen kyläillyt ja löhönnyt. Löhöän päivästä noin 85 %, loput vietän treenatessa. Okei, tällä viikolla jouduin myös avaamaan läppärin. Ruoka on hyvää ja siksi jouduin aloittamaan säälittävän yrityksen sokerittomasta tammikuusta, koska en halua uusia koko vaatevarastoa vuonna 2016. Ainakin toistaiseksi kaikki vaatteet ovat saaneet pysyä tiiviisti päälläni kun menee tuonne ulos jäätymään. Miten voisi oikeasi pukeutua tarpeeksi lämpimästi, jos on lähes 30 astetta pakkasta? Ihanaa Suomi ja paukkupakkanen. Ihanaa taitava, nuori suomalainen leijona!

Suomi on junnukiekon maailmanmestari vuosimallia 2016. Minä voisin olla tehokkaan opiskelun maailmanmestari vuosimallia 2016. Tästä ajatuksesta on ainakin hyvä lähteä liikkeelle.

Uusi sivu elämässä

Tiedättekö sen tunteen, kun on ikään kuin aloittanut uuden luvun, joku jakso elämässä on päättänyt? Syksy on tuonut uusia tuulia ainakin henkisellä tasolla. Kaikki kesän epäselvyydet, vaivattomuus ja huolettomuus on tipotiessään. Minun piti viettää Savonlinnassa melko vähän aikaa, mutta täällä sitä ollaan jo kolmatta viikkoa putkeen. Porvoossa odottaa koti ja kaikki sellainen turvallinen ja stressitön. Oma treenis, pieni oranssi yksiö, koira ja perhe. 

 Tein viime viikolla kandin kypsyysnäytteen ja nyt olen herätellyt ajatusta gradusta. Pää lyö sen suhteen tyhjää. Mistä ihmeestä kirjoitan? Tutkimussuunnitelma tulisi esittää jo joulukuussa ja tällä hetkellä tuntuu kuin kaulan ympärillä kiristäisi panta. Lisäksi Savonlinnassa alkaneet työkuviot tuottavat lievästi sanottuna minulle harmaita hiuksia. Miten ihmeessä minä tulen selviytymään kaikesta tästä tässä minimalistisessa aikataulussa? Jouluun mennessä tulisi olla selvillä ohjaajat, liikuntatilat, tarramyynnit ja kaikki muu sellainen oheissälä, jota suuri hanke vaatii. Projektisuunnittelija hikoilee täällä ja laskee öisin lampaita.

Keväälle olen valinnut kauhen kasan opintoja. En edes tiedä, miksi minulla on niin kamala kiire tämän koulun kanssa. Haluan ihan toiseen kouluun, ja nyt on tämä on jo näinkin pitkällä, kannattaa se tehdä loppuun. Ihan kaueasti ei ensivuodelle mitään jää, jos saan nyt kaiken suunnittelemani pakettiin. Tosi osallistumiseni joillekkin opintojaksoille varmaankin evätään, kun ei ole ihan kaikki vaadittavat nallekarkit pussissa. 

Terveystieto netin kautta tuntuu oikealta ja hyvältä. Siellä vilahtelee ajatuksia ravitsemuksesta ja terveydestä, sairaudenkuvista ja psykologiasta. Voi että, kun koko pääaine olisikin jotakin nutriotason juttua. Toisaalta odotan tieteellistä opiskelua kauhulla (kvanti 2 tällä hetkellä lähinnä naurattaa, mutta onhan tässä vuosi aikaa sevittää tentti) toisaalta jollakin masokistisella innolla. Haluan viimein nähdä, onko minusta sellaiseen opiskeluun. Riittääkö motivaatio saavuttamaan unelmieni ammatin. 

Kaikkein luonnollisinta olisi suunnata ensi vuonna vielä himpun verran lähemmäs susirajaa Kuopioon. Jos parempi puoliskoni saa sieltä opiskelupaikan, lähden varmaan joka tapauksessa vaikka omalla kohdalla ensi vuosi tulee olemaan enemmän tai vähemmän tänne opintojen viimeistelyä. Pitäisikö koko luku-urakka unohtaa ensi keväältä, en osaa sanoa. Jatkuuko minulla vielä kaiken sen päälle työt ensi keväänä? Missä tehdä harjoittelu, täällä asioiden helpottamiseksi vai sitten Porvoossa omissa tutuissa ympäristöissä? Kallistun jälkimmäiseen. Joudun kuitenkin matkustamaan, elämän perässä Porvooseen.

Kaupassa käydessäni tarkastelen muuttolaatikko alennuksia ja muutenkin teen tiedostamatonta lähtöä täältä. Aika näyttää, onko täällä enää pian mitään, mihin palata. Erillisrahoituksen lakkauttaminen uhkaa meidän pientä kampusta pahemman kerran. Minä itse, jos vain voisin, lahjoittaisin Savonlinnan kampukselle ne muutamat tarvittavat miljoonat. Koska en voi sitä tehdä, voin vain seurata vierestä miten huoli kampuksen kohtalosta näkyy ja tuntuu yleisessä ilmapiirissä. Se kiristää gradupantaani vielä entisestään; entä jos ensivuonna kukaan ei ohjaa työtäni? 

Kauhukuvista mukavempaan, minulla on tällä hetellä myös aikaa. Olen liikkunut rennolla otteella, varmaan liian vähän mutta juuri nyt tämä tuntuu sopivalta. Nautin eniten kotipäivistä, jolloin saan möllöttää sängyssä viiman piiskatessa ikkunaruutuihin. Töitä olisi vaikka ja mitä, mutta olen tällä hetkellä hiukan jumissa. En ole lainkaan varma, onko minusta tähän työhön. Sen varmaan näkee sitten jouluna, olen varmaan ihan puhki palanut ja kaikkeni antanut.

Voihan pannari

Ihan pian alkaa kolmas vuosi vaimoakatemiassa ja esimerkiksi kaikki kotitalouden käytännölliset opintojaksot on käyty läpi. Harjoittelussa vastassa ovat ihka oikeat oppilaat ja pääsen viemään kaiken sen teoriankin viimein käytäntöön.

 

Eilen illalla ajattelin piristää kotona pötköttelevää potilasta ja tehdä pannukakkua. Vain puolikkaan pellillisen, jotta ei jää syömättä. Potilas huuteli minulle puolitettuja suhteita ja samalla tein taikinan keittiössä. Jauhojen suhde hieman särähti korvaa, mutta koska edellisestä pannaritaikinasta on ikuisuus, annoin mennä. Täytyykö pannaritaikinan todella olla näin paljon paksumpaa kuin lettujen vastaava? Sulattelin vielä voin mikrossa ja taikina oli valmis.

 

Se ruskistui ehkä liikaakin ollen todella syvän ruskea ottaessani sen ulos uunista. Lisäksi se painoi ihan kamalasti ja oli muutenkin aika kummallinen. Pinta oli rapea tai jopa kova? Siis häh? Pannaria leikatessa se oli pikemminkin todella tumakka kakkupohja tai joku sellainen. Se ei oikeastaan muistuttanut yhtään mitään olemassa olevaa leivonnaista. Sen maku oli jotakin kuivakan pannarin tapaista. Tarkistin ohjeesta suhteet ja totesin sitten laittaneeni taikinaan pellillisen mukaan jauhoja. Siinä oli siis tavittavan 2 dl sijaan 4 dl jauhoja. Ei ihmekkään että pannari oli vähän outo!

 

Tänään aamulla sain vielä viestin töihin että voi nököttää mikrossa. Pannarissa ei vain ollut liikaa jauhoja vaan siitä puuttui myös kokonaan voi.

 

Noh, väliäkös tuolla, sattuuhan noita. Hyvillä mielin kohti harjoittelua, ehkä opin paistamaan pannari!

Uudet haasteet, täältä tullaan

Viime kesä oli oikea seikkailukesä. Keskellä viikkoakin halusin intoa puhkuen päästä nauttimaan elämästä ihmisten keskuuteen, terasseille ja puistoihin. Vapaus oli voimaannuttavaa, se tuntui kaikissa jäsenissä. Kesäyön kosteus sai hiukset laineille ja lukuisat yökerhoissa tanssitut tunnit saivat hien virtaamaan. Vielä yksi biisi. ´Tanssimisesta ei saanut tarpeekseen, ja kun kotimatka alkoi, oli jo valoisaa. Heinäsirkat sirittivät kaupunginpuistossa ja teki mieli poimia kengät käsiin ja tepastella paljain varpain. Kotona noukittiin jääkaapista jotakin raikasta yöpalaa ja nukuttiin muutama hassu tunti ennen työpäivää.
 

Töiden jälkeen univajetta korjattiin muutamien tuntien mittaisilla päiväunilla. Treenit ajoittuivat myöhäiseen iltaan. Viikonloppuna elettiin sitten pitkän kaavan mukaan vaihtaen kaupunkia ja tutustuen uusiin kaupunginpuistoihin, ihmisiin ja elämään. Kesä oli täynnä musiikkia, hulluja ideoita, reissailua, auringon kuumentamia auton- ja bussin istuimia, terasseilla ja jokien varsilla nautittuja kylmiä huurteisia ja sellaista villiä tyttöelämää. Elämää rytmitti työ, mutta silti elin ainoastaan viikonlopuille ja vapaa-ajalle. Kassi lojui huoneen lattialla purkamatta, sinne vaihdettiin vain puhtaat alusvaatteet ja lompakossa notkui taas uusi matkalippu.
 

Tämä kesä on täysin erilainen. Ei samanlaista iltamyöhään jokirannassa notkumista, aamuyöllä kotiin kömpimistä tai rankkoja sunnuntai-iltaan saakka venähtäneitä reissuja. Viikonloppuiltoja kotona ja treenejä lauantaiaamuisin. Arkipäivinä työpäivän jälkeen liikkumaan, illalla päivällistä ja jotakin hyvää sarjaa (..muumeja) ja aikaisin nukkumaan. Ystäviä tavataan iltateellä, kotona verkkareissa, eikä muutenkaan mukavuusalueelta tulla pois kovin usein. Miltä se mahtaa tuntua ystävistä? Mikä on muuttunut sitten viime kesän?

 

Minä olen asettunut, rauhoittunut ja koen nauttivani nyt erilaisista asioista. Toki kun lähden juhlimaan, teen sen edelleen pitkän kaavan mukaan. Kesän juhlat ovat kuitenkin olleet pääasiassa sukulaisten tai perheen keskuudessa istuttuja pitkiä iltoja, joiden päätteeksi pääsee nukkumaan yön vielä hämärtäessä. Kesä on lisäksi vilahtanut ohi ennen kuin olen edes huomannut, eikä yksikään päivä ole ilmojen puolesta houkutellut rannalle. Poden tästä kuitenkin hieman huonoa omatuntoa, olenko unohtanut huomioida ympärilläni olevia rakkaita ystäviä. Onko kyse kliseisestä seurusteluilmiöstä, joka ajaa kissan kotiin, vai oikeasti siitä, että kaipaan tähän väliin rauhaa ja paikallaanoloa?

Pakko sanoa, että tämä kesä on päällisin puolin ollut ihana. Olen päässyt nauttimaan ihan tavallisesta arjesta ilman jatkuvaa matkalaukkuelämää. Töitä on jäljellä neljä kokonaista neljä viikkoa ja risat, jonka jälkeen koko syksy on yhtä suurta kysymysmerkkiä. Tiedän ainoastaan sen, että suoritan heti syyskuun alkajaisiksi muutamien viikkojen harjoittelun entisellä yläasteellani. Sen jälkeen minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan. Olen varma, että tällainen stressitön rutiininomainen elämä saa taas jäädä - pakkaan luultavasti elämäni taas laatikoihin ja kuljetan pakollisia  tavaroita matkalaukussa.

 

Mutta onkohan minulla opintoja tulevalle syksylle? Varmaankin, jos niin suunnittelen. Haaveilin alkujaan muutaman kuukauden mittaisesta reissusta harjoittelun jälkeen, mutta mahdolliset työkuviot sulkivat reissun pois syksyn kalenterista. Työkuvioni saattoivat kaatua uuden hallituksen leikkaukseen yliopistojen erillisrahoituksesta. Kyllä, kärsin opiskelijana pientä tappiota niin opintukialennuksen, opiskelija-asuntojen hintojen korotuksen kuin erillisrahoituksen lakkauttamisen muodossa. Meidän pieni koulumme kun toimii kyseisen rahoituksen varassa - olivatko 2015 valitut opiskelijat viimeinen sisäänotto meidän yliopistoomme?

 

Näistä uhkakuvista saamme varmaan tietää melko pian syksyn pyörähtäessä käyntiin. Omat opintoni ovat ennakoitua enemmän kesken. Minulta puuttuu sitä sun tätä, eikä ajatus Savonlinnasta karkaavista professoreista ole minunkaan kannaltani hyvä, saati sitten uusien opiskelijoiden. Joutuuko moni meistä kirjoittamaan gradunsa jollakin toisella paikkakunnalla vain sen takia, että yliopiston henkilökunta joutuu etsimään töitä muualta?

 

Säilytin Savonlinnassa kodin, eli minulla on onneksi paikka palata jos/kun niin aion tehdä. Olen kuitenkin nyt täysin varma siitä, että seuraavana keväänä tartun kirjaan ja luen itseni sisään toiseen kouluun. Kouluun, josta valmistuu unelmieni ammattiin. Moni ystäväni koki tänä keväänä onnistumisia ja pääsevät nyt aloittamaan opiskelun unelmiensa koulussa - minäkin haluan sitä. Ensimmäisen kerran en koe pääsykoeurakkaa edes mahdottomuutena, olen ajoissa ja ennen kaikkea motivoituneena liikenteessä. Menen vaikka valmennuskurssille, jos yksin pärjääminen tuntuu mahdottomalta.

 

Jos tästä kesään saakka selvitään, voin sitten huokaista. Tästä vuodesta on tulossa rankka, se on ihan varma. Jonkinlainen suunta elämään on kuitenkin viimein löytynyt, joten menen sitä kohti vaikka mikä olisi. Jos aloitan opiskelun ensi syksynä Kuopiossa ja myös muut asiat sujuvat kuten toivon, saan kenties elää kesän kaltaista paikalla pysyvämpää arkea myös opiskelujen aikana. Voisikohan kaikki todella mennä niin hyvin?
 

Perheeseen hivuttautuja?

Olen tämän pienen eliniäkäni aikana saanut todistaa sellaista mahtavaa ja toisaalta pelottavaakin ilmiötä, kuin perheeseen asettuminen. Kun joku ihminen tulee erityisen läheiseksi (se voi olla ystävä, poikaystävä, ratsastuksen opettaja..), tulee viettäneeksi paljon aikaa myös hänelle läheisten ihmisten kanssa. Tutuksi tulee niin perhe, sukulaiset kuin ystävätkin. Yhtäkkiä huomaa sopivansa tähän sakkiin kuin nenä päähän ja viettävänsä aikaa todella mielellään heidän kanssaan. Kertaheitolla elämään tulee monta uutta rakasta ihmistä.

 

Minä olen hyvin vahvasti laumaeläin. Vieraassa ympäristössä olen aina vähän varuillani, mutta kun rentoudun, jään mielelläni lauman hoiviin. En pyri ottamaan millään tavalla hallitsevaa asemaa vaan tykkään olla nimenomaan sivustaseurailija - sellainen seurasta nauttija. Olen myös saanut huomata, miten uusien ovien avautumienn elämässä tuo kertaheitolla kasan uusia rakkaita ihmisiä elämään. Siitäkö oikeasti onkin kaikessa kyse? Uusi työpaikka tuo tullessaan uuden työporukan, uusi kaupunki tai opiskelupaikka uusia ystävyys- ja ihmissuhteita. Kun jakaa kodin jonkun kanssa, haluaa ehdottomasti tietää tästä henkilöstä ihan kaiken. Tuntea hänen perheensä mahdollisimman hyvin.

 

Minä kiinnyn todella nopeasti, ja olen taas siinä pisteessä, että koen yhtäkkiä omaavani kaksi perhettä. Ensimmäisenä tulee tietenkin se ihan oikea biologinen perhe, joka sekin toki kasvaa oheisilla ihmisillä (veljeni tyttöystävä, tulevaisuudessa kenties lapset..) Sitten on se uusi ympäristö ja uusi perhe, johon saa tutustua kokoajan enemmän. Tässä perheessä riittääkin ohjelmaa yhdelle kesälle, sillä uusia tyyppejä onkin paljon.

 

Olen taas tilanteessa, jossa voin piirtää omasta rakkaastani lukuisia viivoja uusiin ihmissuhteisiin. Nämä ihmissuhteet eivät ole samalla tavalla ikuisia, kuin oman biologisen perheeni kanssa. Olen jo lapsuudessani viettänyt suuren osan vapaa-ajastani silloisen parhaan ystäväni perheen kanssa, tuntenut hyvin hänen mummonsa, setänsä ja tätinsä. Saanut heidän mökiltään oman hyllyn tavaroille ja heidän kotiinsa petivaatteet vain omaan käyttööni. Ystävyyssuhteen loppuessa muuton jälkeen menetin monta muutakin tärkeää ihmissuhdetta. Ensimmäisen pidemmän seurustelun jälkeen olin samassa ikävässä tilanteessa - otin sen todella rankasti.

 

Onko kyse vain minusta, vai onko tällainen perheeseen hivuttautuminen yleistäkin? En ole ainakaan oppinut näistä aiemmista menetyksistä mitään, sillä olen taas kovaa vauhtia asettautumassa uuteen ympäristöön. Ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä mietin tätä asiaa ja päätin edetä rauhallisesti. Tämä tarkoitti etenkin uuden suhteen tuomaan uuteen perheeseen asettautumista. Silti kaikki kävi taas niin äkkiä, ja olinkin nopeasti joulupöydässä ja lasten leikkimökissä.

 

Vaikka ajatus kaiken sen menettemisestä taas uudelleen tuntuu raastavalta, tällä ketaa en pelkää. Elän päivä kerrallaan ja ennen kaikkea nautin niistä rikkaista kokemuksista, joita kasa uusia ihmissuhteita minulle antaa. On kuitenkin huojentavaa huomata tällaiset isommat piirteet omassa itsessään - minä vain taidan olla sellainen perheeseen hivuttautuja, enkä mahda sille mitään. Tähän mennessä perheet ovat ottaneet minut vastaan todella lämpimästi, joten minulla ei ole mitään valittamista.

 

 

Lande vs. kaupunki

Missäköhän sitä mahtaa aikusiällä arkeansa asuttaa. Toisaalta ajatus siististä ja klassisesta omakotitaloasunnosta, kenties sellaisesta loft tyyppisestä, kiehtoo todella paljon. Kerrostalo asuminen on helppoa, ajatella jos olisi vielä pyykkitupa ja oma sauna. Talkoovoimin siistitään piha ja autolle löytyy oma ruutu sekä pyörälle paikka kellarista. Varaston virkaa toimittaa häkkikellari, ja koska ruohonleikkuri sun muuta ei ole, sehän riittää oikein hyvin. Kun asustelijoita on vain muutama, pääsee kerrostalokaksiossakin jo ihan mukavasti omaan rauhaan. Parvekkeella on korkeuksissa suojassa ihmisten katseilta ja jos on hyvä tuuri, asuntoon paistaa mukavasti ilta-aurinko. Keittiö on kompakti ja siinä valmistuu aamiaissämpylät ilman leivinuuniakin. Kasveja on juuri niin paljon kun haluaa, ja yrttejäkin voisi yrittää kasvattaa itse (minun pitäisi tätä kyllä rutkasti harjoitella, esimerkiksi kaktuksella). Koirakin sopeutuu kerrostaloon jos sen pienestä asti siihen opettaa, postin kolahdusta luukusta ei tarvitse haukkua ja kotiin tulee kiivetä muutamat portaat. Samaa reviiriä asuttaa muutama muukin narttu. Vessanvedot kuuluvat kun illalla harjaa hampaita, mutta sehän on läheisriippuvaiselle ihmiselle ihan OK asia - en ole yksin. Talossa tosiaan asuu kymmenkunta muutakin ihmistä. Tietynlainen kerrostalolähiö voi olla rasittava, jos talon lapset valtaavat aamu kahdeksasta hiekkalaatikon ja kiljuvat menemään. Mutta jos löytää kerrostalon aikuisempaan makuun vain pienellä puistikolla vain korttelin päässä keskustasta, on elämä helppoa. Parhaimmillaan toisella puolella taloa sijaitsee nurmialueita ja alkulämmön jälkeen myös kunnon pururata.

 

Minä asutan tällaista kotia koko kesän ajan. Sen sijainti on täydellinen. Keskustaan kävelee muutamassa minuutissa ja lenkkipolulle on matkaa samanmoinen. Ainoastaan parveke ja oma sauna puuttuu, mutta tätä varten on toisten saunat ja toisaalta asunnossa on pieni ranskalainen parveke. Mikä parasta, lapset puuttuvat talonyhtiöstä joten myös aamu-unet on turvattu.

 

Silti nyt kun vietin viikonloppua landella touhuten ja koiran kanssa metsää tutkien, on ilma kuitenkin jotenkin parempi hengittää ja mieli hieman rauhallisempi. En ole kokoajan tekemässä lähtöä salille tai miettimässä mikä kohta putäisi imuroida. Vesi maistuu luonnolle, se on kaivosta nostettu. Illan hämärtäessä pääsee nakuna järveen uimaan, eikä se päivälläkään kyllä mitään haittaa - ympärillä on vain hyppysellinen ihmisiä ja totaalinen rauha. Riippumatto sulkee sisäänsä kaksi ihmistä ja vaikka kesä olisikin viileä, on mökki täynnä vilttejä ja kynttilöitä. Television sijaan valitaan ajanvietteeksi kitara tai piano, iltapala valmistuu takkatulen lämmössä. Ne sämpylätkin ovat vähän parempia, johtuisiko suuren keittiön antamasta inspiraatiosta ja mahdollisuuksista vai kylän myllyssä jauhetuista puhtaista jauhoista. Kasvimaalta saa pöytään kaiken tarpeellisen, ja sen mitä ei saa, voi hakea lähiruokana erilaisilta pienemmiltä valmistajilta. Liha on silloin punaista ilman väriaineita ja makkarat on mausetttu omilla resepteillä - maistuvat jopa minulle, joka ei ole punaisen lihan suosija. Mökillä tepastellaan kumppareissa ja vedetään päälle vain mökkivaatteita, mitä kamalampia sen parempi. Kun tulee suihkusta saa kääriytyä kylpytakkiin ja istua sohvannurkkaan. Urheilla voi oman mielen mukaan laiturilla tai metsässä, tai ei ollenkaan jos ei huvita. Kun touhuaa mökillä koko päivän, ei liikuntaa tarvitse erikseen järjestää.

 

Onko maalla olemisen hienous kuitenkin juuri siinä, ettei siellä ole ihan koko aikaa? Jos asuisi maalla, lähtisikö siitä se hohto ja se rauha, jonka usein siellä käydessään saavuttaa? Minä olen aina haaveillut hevosesta ja koivutiestä, joka vie oman kodin pihaan. Toisaalta en saa pidettyä kasveja hengissä ja soitan mielelläni isännöitsijälle, jos rappukäytävän ovi vinkuu ja huutaa öljyä. Olisiko ratkaisuna oikeasti kaupunkiasunto mukavuuksineen ja mökki ajomatkan päässä luonnon rauhassa, vai selkeästi omakotitalo jossakin kaupungin laitamilla. Haluanko modernia vai maalaisromanttista? Luulen että jälkimmäistä. Haluaisin noin 100 neliötä, valkoiset lautalattiat, toimivan keittiön ja valtavan suuren sängyn. Kylpymahdollisuus olisi aika luksusta. Yhden kerroksen, mutta kenties sellaisen parven, johon voi kiivetä täydelliseen pimeyteen katsomaan elokuvaa tai vain nukkumaan ilman aurinkoa. Parvella olisi pimennysverhot, joiden taakse pääsisi pakoon maailmaa. Jos minulla olisi pieni piha tai parveke, olisi se pyhitetty yrteille.

 

Tärkeintä on, että kaikesta voi haaveilla ja kaikkea saa pohtia vaikka monta tuntia omassa rauhassaan, minä tällä kertaa mökillä viileänä alkukesän iltana viltin alla.

Kesä on täällä

Se on nyt virallista. Ensimmäinen puistotreeni on tehty T-paidassa. Extreme run on ohi ja siihen kuuluvan kylmän joen ylitys ei ollut ylivoimaisen hirveää. Ihmiset ovat iloisia. Tällainen käsittämätön onnellisuus näkyy kevyinä askeleina ja huolettomuutena - haaveillaan lomasta, hiekkarannoista ja kesäniityistä. Mökkitavarat pakataan autoon niin, ettei takaikkunasta enää voi nähä mitään, ja huristellaan järven tuntumaan. Veneet lasketaan vesille ja suolainen meri-ilma korvaa hoitoaineen taas muutamaksi kuukaudeksi. Tämän ajan suomalaiset hengittävät hieman syvempään. Grillit ovat kuumana ja tuoksu valtaa ihan tavanomaisetkin asuinlähiöt - nälkäisenä lenkkeilijänä tämä on ollut minulle aistijuhlaa.

 

Viikonloput buukataan jos minkälaisiin kissanristiäisiin ihan hetkessä. Minulle harmaita hiuksia aiheuttaa nimenomaan päällekkäisyydet - miksi niitä kesäviikonloppuja onkin niin kovin vähän? On suunnitteilla niin festaria, mini road-trippiä opiskelupaikkakunnalle, ihania aamu-uinteja mökillä, kuohuvaa piknik viltillä jokirannassa ja täydellistä päivää kesä-Helsingissä. Voitin taannoin Hietsun kauppahalliin ilmaiset jäätelöt koko kesäksi. Porvoosta käsin jäätelöä tulee kulutettua tosi vähän, harmi juttu. Täydelliseen kesäpäivään Helsingissä kuuluu kuitenkin ehdottomasti tämän voiton lunastaminen.

 

Viikonloppuna pääsee myös remuamaan serkkujen kanssa. Se vasta onkin hauskaa. Arkiviikot sujuvat lähinnä töissä ja uuden, ihanan liikuntakeskuksen viileissä saleissa. Olen menettänyt sydämeni toiminnalliseen harjoitteluun, vaikka tällä hetkellä kropan tottumattomuus sen tyyliseen treeniin ja huono tekniikka kipeyttävät lihakset häiritsevän pitkäksi aikaa. Maanantaina tehty treeni tuntuu vielä torstainakin - enkä silti millään malttaisi pysyä kyseisestä mestasta poissa. Lenkkeily on jäänyt vähemmälle, mutta kuuntelen tässä omia mielitekojani. Kohta pääsen myös hiukan tanssimaan, josta olen super-innoissani.

 

Savonlinnan koti on nyt siivottu kesää varten, nyt sen tehtävänä on asuttaa Savonlinnaan matkustavia vieraita. Tiedän kodin palvelevan jokaista asukasta hyvin. Syksyn reissuhaveet ovat kenties lykkääntymässä, sillä Savonlinnaan avautui uusia työkuvioita syksyn varalle. Katsotaan mihin suuntaan ne kehittyvät.

 

Kandidaatin tutkielman olen nyt palauttanut. Viilailin sitä kenties liian vähän. Haluaisin nyt samaan rykäykseen jatkaa graduun, mutta on hieman epäselvää, miten sen teen. Tarvitsen haastateltavakseni lapsia, koulua aloittavia lapsia. Syksyllä voisin sitten haastatella nämä lapsukaiset uudelleen, kun he ovat aloittaneet kouluruokailun. Mistä löytää nämä lapset? Se on varmasti seuraava ongelma.

 

Kesääni en vietä yksin, enkä tällä kertaa myöskään äidin luona. Se tuntuu ihan hyvältä. Pojan kanssa asuminen on loppupeleissä aika OK. Kukaan ei valtaa vessaa aamuisin kovin pitkäksia aikaa. Jääkaapista ei tyhjene sinun lempikasviksesi ja hedelmiäkin riittää. Saat vallata vaatekaapista reilusti tilaa. Kenkäsi mahtuvat eteiseen. Toisaalta et saa vastainnostusta uusiin kasvonaamioihin, terveellisiä kokeilujasi keittiössä katsellaan vähintäänkin epäilevästi ja mielipide uutta mekkoa kohtaan on pitkän tivaamisen jälkeen aina "ihan kiva". Joku kuitenkin jakaa kanssasi ruokalaskun ja pääset katsomaan salkkareita kainaloon.

 

Kesästä tulee kiva ja olen siitä innoissani!