Tiedättekö sen tunteen, kun on ikään kuin aloittanut uuden luvun, joku jakso elämässä on päättänyt? Syksy on tuonut uusia tuulia ainakin henkisellä tasolla. Kaikki kesän epäselvyydet, vaivattomuus ja huolettomuus on tipotiessään. Minun piti viettää Savonlinnassa melko vähän aikaa, mutta täällä sitä ollaan jo kolmatta viikkoa putkeen. Porvoossa odottaa koti ja kaikki sellainen turvallinen ja stressitön. Oma treenis, pieni oranssi yksiö, koira ja perhe.
Tein viime viikolla kandin kypsyysnäytteen ja nyt olen herätellyt ajatusta gradusta. Pää lyö sen suhteen tyhjää. Mistä ihmeestä kirjoitan? Tutkimussuunnitelma tulisi esittää jo joulukuussa ja tällä hetkellä tuntuu kuin kaulan ympärillä kiristäisi panta. Lisäksi Savonlinnassa alkaneet työkuviot tuottavat lievästi sanottuna minulle harmaita hiuksia. Miten ihmeessä minä tulen selviytymään kaikesta tästä tässä minimalistisessa aikataulussa? Jouluun mennessä tulisi olla selvillä ohjaajat, liikuntatilat, tarramyynnit ja kaikki muu sellainen oheissälä, jota suuri hanke vaatii. Projektisuunnittelija hikoilee täällä ja laskee öisin lampaita.
Keväälle olen valinnut kauhen kasan opintoja. En edes tiedä, miksi minulla on niin kamala kiire tämän koulun kanssa. Haluan ihan toiseen kouluun, ja nyt on tämä on jo näinkin pitkällä, kannattaa se tehdä loppuun. Ihan kaueasti ei ensivuodelle mitään jää, jos saan nyt kaiken suunnittelemani pakettiin. Tosi osallistumiseni joillekkin opintojaksoille varmaankin evätään, kun ei ole ihan kaikki vaadittavat nallekarkit pussissa.
Terveystieto netin kautta tuntuu oikealta ja hyvältä. Siellä vilahtelee ajatuksia ravitsemuksesta ja terveydestä, sairaudenkuvista ja psykologiasta. Voi että, kun koko pääaine olisikin jotakin nutriotason juttua. Toisaalta odotan tieteellistä opiskelua kauhulla (kvanti 2 tällä hetkellä lähinnä naurattaa, mutta onhan tässä vuosi aikaa sevittää tentti) toisaalta jollakin masokistisella innolla. Haluan viimein nähdä, onko minusta sellaiseen opiskeluun. Riittääkö motivaatio saavuttamaan unelmieni ammatin.
Kaikkein luonnollisinta olisi suunnata ensi vuonna vielä himpun verran lähemmäs susirajaa Kuopioon. Jos parempi puoliskoni saa sieltä opiskelupaikan, lähden varmaan joka tapauksessa vaikka omalla kohdalla ensi vuosi tulee olemaan enemmän tai vähemmän tänne opintojen viimeistelyä. Pitäisikö koko luku-urakka unohtaa ensi keväältä, en osaa sanoa. Jatkuuko minulla vielä kaiken sen päälle työt ensi keväänä? Missä tehdä harjoittelu, täällä asioiden helpottamiseksi vai sitten Porvoossa omissa tutuissa ympäristöissä? Kallistun jälkimmäiseen. Joudun kuitenkin matkustamaan, elämän perässä Porvooseen.
Kaupassa käydessäni tarkastelen muuttolaatikko alennuksia ja muutenkin teen tiedostamatonta lähtöä täältä. Aika näyttää, onko täällä enää pian mitään, mihin palata. Erillisrahoituksen lakkauttaminen uhkaa meidän pientä kampusta pahemman kerran. Minä itse, jos vain voisin, lahjoittaisin Savonlinnan kampukselle ne muutamat tarvittavat miljoonat. Koska en voi sitä tehdä, voin vain seurata vierestä miten huoli kampuksen kohtalosta näkyy ja tuntuu yleisessä ilmapiirissä. Se kiristää gradupantaani vielä entisestään; entä jos ensivuonna kukaan ei ohjaa työtäni?
Kauhukuvista mukavempaan, minulla on tällä hetellä myös aikaa. Olen liikkunut rennolla otteella, varmaan liian vähän mutta juuri nyt tämä tuntuu sopivalta. Nautin eniten kotipäivistä, jolloin saan möllöttää sängyssä viiman piiskatessa ikkunaruutuihin. Töitä olisi vaikka ja mitä, mutta olen tällä hetkellä hiukan jumissa. En ole lainkaan varma, onko minusta tähän työhön. Sen varmaan näkee sitten jouluna, olen varmaan ihan puhki palanut ja kaikkeni antanut.