Uudet haasteet, täältä tullaan

Viime kesä oli oikea seikkailukesä. Keskellä viikkoakin halusin intoa puhkuen päästä nauttimaan elämästä ihmisten keskuuteen, terasseille ja puistoihin. Vapaus oli voimaannuttavaa, se tuntui kaikissa jäsenissä. Kesäyön kosteus sai hiukset laineille ja lukuisat yökerhoissa tanssitut tunnit saivat hien virtaamaan. Vielä yksi biisi. ´Tanssimisesta ei saanut tarpeekseen, ja kun kotimatka alkoi, oli jo valoisaa. Heinäsirkat sirittivät kaupunginpuistossa ja teki mieli poimia kengät käsiin ja tepastella paljain varpain. Kotona noukittiin jääkaapista jotakin raikasta yöpalaa ja nukuttiin muutama hassu tunti ennen työpäivää.
 

Töiden jälkeen univajetta korjattiin muutamien tuntien mittaisilla päiväunilla. Treenit ajoittuivat myöhäiseen iltaan. Viikonloppuna elettiin sitten pitkän kaavan mukaan vaihtaen kaupunkia ja tutustuen uusiin kaupunginpuistoihin, ihmisiin ja elämään. Kesä oli täynnä musiikkia, hulluja ideoita, reissailua, auringon kuumentamia auton- ja bussin istuimia, terasseilla ja jokien varsilla nautittuja kylmiä huurteisia ja sellaista villiä tyttöelämää. Elämää rytmitti työ, mutta silti elin ainoastaan viikonlopuille ja vapaa-ajalle. Kassi lojui huoneen lattialla purkamatta, sinne vaihdettiin vain puhtaat alusvaatteet ja lompakossa notkui taas uusi matkalippu.
 

Tämä kesä on täysin erilainen. Ei samanlaista iltamyöhään jokirannassa notkumista, aamuyöllä kotiin kömpimistä tai rankkoja sunnuntai-iltaan saakka venähtäneitä reissuja. Viikonloppuiltoja kotona ja treenejä lauantaiaamuisin. Arkipäivinä työpäivän jälkeen liikkumaan, illalla päivällistä ja jotakin hyvää sarjaa (..muumeja) ja aikaisin nukkumaan. Ystäviä tavataan iltateellä, kotona verkkareissa, eikä muutenkaan mukavuusalueelta tulla pois kovin usein. Miltä se mahtaa tuntua ystävistä? Mikä on muuttunut sitten viime kesän?

 

Minä olen asettunut, rauhoittunut ja koen nauttivani nyt erilaisista asioista. Toki kun lähden juhlimaan, teen sen edelleen pitkän kaavan mukaan. Kesän juhlat ovat kuitenkin olleet pääasiassa sukulaisten tai perheen keskuudessa istuttuja pitkiä iltoja, joiden päätteeksi pääsee nukkumaan yön vielä hämärtäessä. Kesä on lisäksi vilahtanut ohi ennen kuin olen edes huomannut, eikä yksikään päivä ole ilmojen puolesta houkutellut rannalle. Poden tästä kuitenkin hieman huonoa omatuntoa, olenko unohtanut huomioida ympärilläni olevia rakkaita ystäviä. Onko kyse kliseisestä seurusteluilmiöstä, joka ajaa kissan kotiin, vai oikeasti siitä, että kaipaan tähän väliin rauhaa ja paikallaanoloa?

Pakko sanoa, että tämä kesä on päällisin puolin ollut ihana. Olen päässyt nauttimaan ihan tavallisesta arjesta ilman jatkuvaa matkalaukkuelämää. Töitä on jäljellä neljä kokonaista neljä viikkoa ja risat, jonka jälkeen koko syksy on yhtä suurta kysymysmerkkiä. Tiedän ainoastaan sen, että suoritan heti syyskuun alkajaisiksi muutamien viikkojen harjoittelun entisellä yläasteellani. Sen jälkeen minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan. Olen varma, että tällainen stressitön rutiininomainen elämä saa taas jäädä - pakkaan luultavasti elämäni taas laatikoihin ja kuljetan pakollisia  tavaroita matkalaukussa.

 

Mutta onkohan minulla opintoja tulevalle syksylle? Varmaankin, jos niin suunnittelen. Haaveilin alkujaan muutaman kuukauden mittaisesta reissusta harjoittelun jälkeen, mutta mahdolliset työkuviot sulkivat reissun pois syksyn kalenterista. Työkuvioni saattoivat kaatua uuden hallituksen leikkaukseen yliopistojen erillisrahoituksesta. Kyllä, kärsin opiskelijana pientä tappiota niin opintukialennuksen, opiskelija-asuntojen hintojen korotuksen kuin erillisrahoituksen lakkauttamisen muodossa. Meidän pieni koulumme kun toimii kyseisen rahoituksen varassa - olivatko 2015 valitut opiskelijat viimeinen sisäänotto meidän yliopistoomme?

 

Näistä uhkakuvista saamme varmaan tietää melko pian syksyn pyörähtäessä käyntiin. Omat opintoni ovat ennakoitua enemmän kesken. Minulta puuttuu sitä sun tätä, eikä ajatus Savonlinnasta karkaavista professoreista ole minunkaan kannaltani hyvä, saati sitten uusien opiskelijoiden. Joutuuko moni meistä kirjoittamaan gradunsa jollakin toisella paikkakunnalla vain sen takia, että yliopiston henkilökunta joutuu etsimään töitä muualta?

 

Säilytin Savonlinnassa kodin, eli minulla on onneksi paikka palata jos/kun niin aion tehdä. Olen kuitenkin nyt täysin varma siitä, että seuraavana keväänä tartun kirjaan ja luen itseni sisään toiseen kouluun. Kouluun, josta valmistuu unelmieni ammattiin. Moni ystäväni koki tänä keväänä onnistumisia ja pääsevät nyt aloittamaan opiskelun unelmiensa koulussa - minäkin haluan sitä. Ensimmäisen kerran en koe pääsykoeurakkaa edes mahdottomuutena, olen ajoissa ja ennen kaikkea motivoituneena liikenteessä. Menen vaikka valmennuskurssille, jos yksin pärjääminen tuntuu mahdottomalta.

 

Jos tästä kesään saakka selvitään, voin sitten huokaista. Tästä vuodesta on tulossa rankka, se on ihan varma. Jonkinlainen suunta elämään on kuitenkin viimein löytynyt, joten menen sitä kohti vaikka mikä olisi. Jos aloitan opiskelun ensi syksynä Kuopiossa ja myös muut asiat sujuvat kuten toivon, saan kenties elää kesän kaltaista paikalla pysyvämpää arkea myös opiskelujen aikana. Voisikohan kaikki todella mennä niin hyvin?
 

Perheeseen hivuttautuja?

Olen tämän pienen eliniäkäni aikana saanut todistaa sellaista mahtavaa ja toisaalta pelottavaakin ilmiötä, kuin perheeseen asettuminen. Kun joku ihminen tulee erityisen läheiseksi (se voi olla ystävä, poikaystävä, ratsastuksen opettaja..), tulee viettäneeksi paljon aikaa myös hänelle läheisten ihmisten kanssa. Tutuksi tulee niin perhe, sukulaiset kuin ystävätkin. Yhtäkkiä huomaa sopivansa tähän sakkiin kuin nenä päähän ja viettävänsä aikaa todella mielellään heidän kanssaan. Kertaheitolla elämään tulee monta uutta rakasta ihmistä.

 

Minä olen hyvin vahvasti laumaeläin. Vieraassa ympäristössä olen aina vähän varuillani, mutta kun rentoudun, jään mielelläni lauman hoiviin. En pyri ottamaan millään tavalla hallitsevaa asemaa vaan tykkään olla nimenomaan sivustaseurailija - sellainen seurasta nauttija. Olen myös saanut huomata, miten uusien ovien avautumienn elämässä tuo kertaheitolla kasan uusia rakkaita ihmisiä elämään. Siitäkö oikeasti onkin kaikessa kyse? Uusi työpaikka tuo tullessaan uuden työporukan, uusi kaupunki tai opiskelupaikka uusia ystävyys- ja ihmissuhteita. Kun jakaa kodin jonkun kanssa, haluaa ehdottomasti tietää tästä henkilöstä ihan kaiken. Tuntea hänen perheensä mahdollisimman hyvin.

 

Minä kiinnyn todella nopeasti, ja olen taas siinä pisteessä, että koen yhtäkkiä omaavani kaksi perhettä. Ensimmäisenä tulee tietenkin se ihan oikea biologinen perhe, joka sekin toki kasvaa oheisilla ihmisillä (veljeni tyttöystävä, tulevaisuudessa kenties lapset..) Sitten on se uusi ympäristö ja uusi perhe, johon saa tutustua kokoajan enemmän. Tässä perheessä riittääkin ohjelmaa yhdelle kesälle, sillä uusia tyyppejä onkin paljon.

 

Olen taas tilanteessa, jossa voin piirtää omasta rakkaastani lukuisia viivoja uusiin ihmissuhteisiin. Nämä ihmissuhteet eivät ole samalla tavalla ikuisia, kuin oman biologisen perheeni kanssa. Olen jo lapsuudessani viettänyt suuren osan vapaa-ajastani silloisen parhaan ystäväni perheen kanssa, tuntenut hyvin hänen mummonsa, setänsä ja tätinsä. Saanut heidän mökiltään oman hyllyn tavaroille ja heidän kotiinsa petivaatteet vain omaan käyttööni. Ystävyyssuhteen loppuessa muuton jälkeen menetin monta muutakin tärkeää ihmissuhdetta. Ensimmäisen pidemmän seurustelun jälkeen olin samassa ikävässä tilanteessa - otin sen todella rankasti.

 

Onko kyse vain minusta, vai onko tällainen perheeseen hivuttautuminen yleistäkin? En ole ainakaan oppinut näistä aiemmista menetyksistä mitään, sillä olen taas kovaa vauhtia asettautumassa uuteen ympäristöön. Ennen uuteen suhteeseen hyppäämistä mietin tätä asiaa ja päätin edetä rauhallisesti. Tämä tarkoitti etenkin uuden suhteen tuomaan uuteen perheeseen asettautumista. Silti kaikki kävi taas niin äkkiä, ja olinkin nopeasti joulupöydässä ja lasten leikkimökissä.

 

Vaikka ajatus kaiken sen menettemisestä taas uudelleen tuntuu raastavalta, tällä ketaa en pelkää. Elän päivä kerrallaan ja ennen kaikkea nautin niistä rikkaista kokemuksista, joita kasa uusia ihmissuhteita minulle antaa. On kuitenkin huojentavaa huomata tällaiset isommat piirteet omassa itsessään - minä vain taidan olla sellainen perheeseen hivuttautuja, enkä mahda sille mitään. Tähän mennessä perheet ovat ottaneet minut vastaan todella lämpimästi, joten minulla ei ole mitään valittamista.