Mitä kuuluu kevääseen?

Millainen kevät nyt sitten on ollut. Olen laiskotellut, kuunnellut lintujen laulua, jättänyt juttuja viimetippaan, haahuillut kaupassa ja haaveillut uutuuksista (lähinnä herkuista), istunut koneen ääressä tekemättä yhtään mitään, kuunnellut ylen radiota ja yrittänyt sivistää itseäni, juhlinut oman mittapuuni mukaan paljon ja treenin myötä kehittynyt niin että toleranssini on kasvanut, ollut himoksella pelkässä afterski tarkoituksessa, ollut kahdella keikalla (Elli <3), soittanut isälleni synttäri puhelun Turkuun, löytänyt juoksun uudelleen ja ollut levoton jos en ole päässyt lenkkipolkuja kuluttamaan, käyttänyt liian vähän aikaa ja energiaa kouluun ja stressannut liian vähän, järjestänyt ensimmäisen pitopalvelun ikinä, valvonut myöhään ihan vain tekemättä mitään, nauttinut hiljaisuudesta, ollut sopivasti onnellinen,  ravannut työhaastatteluissa ihan vain kokemusmielessä sillä kesätyö on varmistunut jo kauan sitten, sopinut asioita ja vältellyt myöhemmin vastuuta, potenut huonoa omaatuntoa ja pärjännyt todella lyhyillä unilla. Kevät on ollut ihan hyvä.

 

 

Tenttikirjat kuumottelevat joka nurkassa (keskiviikkona olisi kolme!!) ja huomenna järjestän ystäväni kanssa juhlat. Järjestän juhlat myös kotikotona lauantaina. Aloin jo miettiä, että ikääntymiseni ei ole niin hieno asia tosiaankaan, että sitä pitäisi näin kovasti juhlia. Mutta toisaalta juhlien järkkääminen on ihan kivaa, varsinkin näin kun ei itse tee juuri mitään asioiden hyväksi. Olen ollut kauhean laiska ja parannan huomenna tapani leipomalla juhliin edes jotain.

Koulu päättyy keskiviikkona, ainakin joltakin osin. Fyysistä läsnäoloa ei enää ole. Aion kuitenkin palata tänne Savonlinnaan jo heti ensi viikolla pääsiäisen jälkeen, noutamaan pyöräni ja pakkaamaan tavaroita. Muuton hoidan vasta joskus toukokuussa, sen olen ihan tahallani jättänyt sinne. Olen todennut, että elän liian saamatonta vaihetta muuttaakseni nyt huhtikuussa.

Hyvä, paha motivaatio

Tulin kehitys ja oppiminen - opintojakson puitteissa pohtimaan Kasvatuspsykologia teosta (Lehtinen & kumppanit 2007).

Teos ei ollut helpoimmasta päästä lukea, ja sisältöön piti keskittyä ihan toden teolla. Pidän teoksista, jotka noudattavat selkeää rakennetta ja joista on löydettävissä säännönmukaisuuksia. Teokset on usein jaettu päälukuihin, joita tästäkin kirjasta löytyi 10. Luvut eivät olleet suunnilleen samanpituisia, mitä voisi olettaa, vaan lukujen sivumäärissä oli huimia eroja; pisin oli yli 100 sivua, lyhyin vain muutaman sivun mittainen. Tällainen pituuksien vaihtelu vaikutti jo siihen, että joistakin aihealueista raapaistiin vain pintaa. Esimerkiksi kasvatuspsykologian metodit ikään kuin huitaistiin läpi, mittavan pesoonallisuutta käsittelevän luvun jälkeen.

Ihan untuvikkona kirjaa ei myöskään kannata lähteä lukemaan. Siitä huolimatta, että teos on suunniteltu juuri meille aloittelville opiskelijoille. Sen kautta tulisi ensisijaisesti saada ote kasvatuspsykologiaan, joka on siis yksi kasvatustieteen osa-alueista. Kirjaa lukiessani minulle tuli vahvasti tunne, että lukijan oletataan tunnistavan ja hallitsevan erilaiset persoonallisuus- ja oppimisteoriat jo entuudestaan. Tämä varmaankin toteutuu niiden kohdalla, jotka ovat käyneet lukion laajemman psykologian oppimäärän ja vieläpä tunnollisesti, tai jotka ovat siitä vasta viime keväänä ylioppilaskirjoituksissa kirjoittaneet. Omista psykologian opinnoistani on jo ehtinyt vierähtää tovi, ja ajoittain olin hieman hämmentynyt kirjaa lukiessani. Kirjassa viitataan esimerkiksi Blosin teoriaan nuoruuden tehtävistä, olettaen sen olevan lukijalle entuudestaan tuttu. Minulle tästä heräsi tietenkin mielenkiinto tutustua kyseiseen teoriaan muuta kautta. Onneksi saatoin milloin vain tukeutua googleen ja tarkistaa teorioiden ydinkohtia. Jäin silti kaipaamaan sellaista perusteosta, joka esittelisi käsikrijanomaisesti sitä, mitä näistä asioista tänä päivänä tiedetään.

Kirjassa oli silti paljon hyvää. Se avaa hyvin nykynäkemyksi ihmisen jatkuvasta kehityksestä läpi elämän. Sen pohjalta on helpompi ymmärtää ilmiöitä, joihin tulee varmasti työelämässä törmäämään. Lisäksi olen nyt valmiimpi arvioimaan erilaisten toimintamallien tarkoituksenmukaisuutta. Kirjassa esitellään tarkasti ja elävästi Eriksonin teoria ja hänen ajatuksiaan, mutta esimerkiksi persoonallisuuden kehitystä käsittelevästä luvusta Freud on sivuutettu lähes kokonaan. Tiedon ja oppimisen problematiikkaa  avataan oikein hyvin esimerkiksi pohtimalla kehityksen ja opetuksen välistä suhdetta. Eriksonin lisäksi Piaget ja Vygotsky ovat teoksessa läsnä, ja behaviorismista uskalletaan tuoda eisin myös myönteisiä asioita. Minulle on opintojen aikana herännyt tunne, että behaviorismi saa nykypäivänä osakseen lähinnä kritiikkiä. SIlti se on hakuvasti ihmisten ja tutjoiden huulille, eli herättää ajatuksia. Eikö se jo pelkästään tämän seikan takia ole todella merkittävä? Minua ilahdutti myös kirjan erittäin kattava osuus motivaatiosta ja metakognitiosta, joka ei myöskään ole ollut helppo asia käsittää.

 

Opetuksen ja kasvatuksen arjesta ollaan melko kaukana, joka tietenkin selittyy kirjan kirjoittajien taustoista (he ovat kaikki kasvatuspsykologeja). Kasvatusopilliset piirteet jäävät myös hieman varjoon. Toisaalta näkökulma ei rajoitu vaan opettajille tai kasvatusinstituutioille, vaan tavoitteena on valottaa myös työelämässä ja muissa yhteiskunnallisissa toiminnoissa tapahtuvan oppimisen ja ongelmanratkaisun kasvatuspsykologisia perusteita.

 

Kirjan luettuani jäin pohtimaan etenkin motivaatiota ja sen merkitystä oppimiselle. Motivaatiossa on kyse toimintaa suuntaavista, ylläpitävistä ja estävistä tekijöistä. Motivaatioon liittyvillä käsitteillä kuvataan sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat jostakin tietystä toiminnasta ja miten he pystyvät itse säätelemään ja ylläpitämään ponnistelujaan tehtäväsuorituksen aikana. Opiskelussa oman toiminnan ja tavoitteiden joustava ja tarkoituksenmukainen säätely tuottaa parhaan mahdollisen tuloksen.

 

Yleensä jokainen suoritustilanne, opiskelutilanteet mukaan lukien, sisältää sekä mahdollisuuden onnistua että epäonnistua. Näin kaikkiin suoritustilanteisiin liittyy toisaalta sekä ennakoitua toivoa onnistumisesta että pelkoa epäonnistumisesta. Pyrkimys onnistua ja pyrkimys välttää epäonnistuminen määrittävät sen, miten henkilö ennakoi tulevia seuraamuksia. Jos toivo onnistumisesta on vallitseva, on tuloksena lähestymismotivaatio. Opiskelija pystyy käymään tehtävään käsiksi innostuneena ja valmiina ponnistelemaan tavoitteidensa saavuttamiseksi. Lisäksi mitä vaikeammin tavoite on saavutettavissa, sitä suurempi mielihyvä on sen saavuttamisen tuloksena. Tämä vaikeasti saavutettavan tavoitteen suuri ”yllykearvo” saa henkilön lisäämään yrittämistä ja ponnisteluja ”vaikka läpi harmaan kiven…”. Helposti saavutettavissa oleva tavoite ei saa pinnistelemään samassa määrin eikä tuo samanlaista tyydytystäkään onnistumisen seurauksena. Itselle sopivan haasteellisten tavoitteiden ja osatavoitteiden asettamisen jalon taidon hallinnassa piileekin osa asiantuntijaksi kehittymisen salaisuuksista. Liian kaukainen, ja mahdottoman suuri, epämääräinen, mahdollisesti muiden itselle asettama tavoitemöykky tuskin riittää kantamaan ketään riittävän pitkälle. Itse tekemiseen liittyvien osatavoitteiden asettamisen kautta on myös helpompi nautiskella matkalla olemisesta ja oppia pitämään myös itse tekemisestä, oppimisesta. Pienempien osatavoitteiden saavuttamisen kautta havaitsee helpommin että onkin jo saanut jotakin aikaiseksi. Omaan toimintaan, toiminnan suuntaan, intensiteettiin ja laatuun voi jokainen itse vaikuttaa. Puuduttavan tehtävän voi kekseliäisyyttä käyttämällä myös muuttaa mielenkiintoiseksi. Esimerkiksi jokaviikkoinen ruohonleikkuu-urakka muuttaa luonnettaan huomattavasti jos innostaa itsensä pyrkimään mahdollisimman vähiin ylimääräisiin käännöksiin leikkuria työnnellessä.

Jos pelko epäonnistumisesta leimaa ajatuksia hallitsemattomassa määrin ennen suoritusta, seurauksena on välttämismotivaatio. Tällöin toiminta koetaan epämiellyttävänä ja suoritetaan ainoastaan ulkoisen paineen tai pakon sanelemana. Olennaista on ”kasvojen säilyttäminen” ja ”tilanteesta selviäminen”. Virheitä tai epäonnistumista ei kuitenkaan ollenkaan pitäisi pelätä. Itse asiassa virheen tai oman epäonnistumisen huomatessaan on pitkän askeleen edellä siitä tilanteesta, jossa mennä hötköttelisi virheestä autuaallisen tietämättömänä tehtävässä vain eteenpäin. Noviisi suunnistaja saattaa huomata vasta usean sadan metrin matkan kulkemisen jälkeen valtatielle tullessaan, että jotakin on pielessä, kun huippusuunnistaja huomaisi samalle rastipisteelle mennessään jo mäenrinteen pienistä muotoeroista sen, että melkein jo meinasi ohittaa rastin vasemmalta. Virheiden havaitsemistarkkuuden kasvu onkin itse asiassa merkki oman osaamisen kasvusta.